Hei kaikille!
Olen Liina, kolmannen vuoden oikeustieteiden
opiskelija. Vaikka omasta pääsykoekeväästäni on jo jokunen vuosi aikaa, tuntuu
edelleenkin siltä, että vasta viime keväänä pänttäsin kirjoja hullunkiilto
silmissä tavoitteenani oikis. Kokemus ei unohdu ihan heti.
Itselleni tiedekunnan ovet avautuivat vasta kolmannella yrittämällä.
Karu totuus on, että kirjat on osattava lähestulkoon ulkoa. Jossain vaiheessa
pelkkä kirjojen läpilukeminen ei enää riitä, vaan asioita on ryhdyttävä opettelemaan. Samojen tekstien
jankkaaminen päivästä toiseen monen viikon ajan koettelee mielenterveyttä ja
motivaatiota. Tämä on se vaihe, jossa jyvät erotellaan akanoista.
Valmennuskurssin suurin hyöty oli sen antama ryhmäpaine. Kun teki
mieli pitää pidempää taukoa tai lopettaa lukeminen sen päivän osalta, mietin
muita kurssilaisia ja sitä, että jos itse nyt lasken kirjat kädestäni niin joku
muu siellä jatkaa ja vie opiskelupaikkani. Kurssi antoi myös mukavaa vaihtelua
yksin kotona pänttäämiselle, koska sosiaaliset kontaktit olivat kevään aikana
minimissä. Vedin kevään aika yli ja viimeiseen kuukauteen en nähnytkään ketään
muita kuin kurssilaisia. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut se
miellyttävin vaihtoehto, sillä olin loppusuoralla jo aika sekaisin. Laihduin
rajusti pelkästä stressistä ja olin pääsykokeessa kuin kalkkilaivan kapteeni
sillä, en muuta tehnyt kuin istunut sisällä ja luin. Äidille tein monta
itkunsekaista puhelua ja välistä hänen oli tultava luokseni yöksi ihan vaan sen
takia, että pysyn järjissäni. Pääsykoetta edeltävänä iltana pelkäsin sitä, että
pilasin koko keväänmittaisen työn, koska kertaamisen sijaan olin katsonut
jakson Mustia Leskiä. Pääsykoe aamuna
havahduin hereille jo viideltä ja olin jälleen kerran vakuuttunut siitä että
kaikki on pilalla, koska en ollut nukkunut riittävän hyvin ennen koetta.
Omaa ajatuksenjuoksua on edelleenkin vaikea ymmärtää, koska ei se ihan
oikeasti noin pieneen kaadu…
Motivaation ylläpitäminen oli vaikeinta silloin, kun mittari näytti
hellelukemia tai kun kaikki kaverit olivat juhlimassa vappua. Ajattelin, että
tänä vuonna teen kaikkeni sisäänpääsyn eteen, jottei jälkikäteen tarvitse
jossitella. Kevään mittainen uurastus on loppujen lopuksi pieni hinta siitä
palkinnosta, mikä kaiken työn takana odottaa. Muistan ikuisesti sen tunteen,
kun puoliltaöin kyttäsin pääsykokeen tuloksia ja lopulta tietokoneen ruudulle
pamahti ”Hyväksytty”. Kiljuin niin lujaa, että puoli talonyhtiötä taisi herätä.
Fiilis oli sanoin kuvaamaton.
Itselleni suurin ero aiempien vuosien yrityksiin oli oma asenteeni
sisäänpääsyä kohtaan. Kaksi edellistä kertaa olin hakannut päätäni seinään
hokien ”Emmä kuitenkaan pääse”- mantraa, mutta kolmannella kerralla päätin,
että nyt muuten mennään. Romahduksista ja epätoivon hetkistä huolimatta jaksoin
aina yrittää uudelleen. Tiedekuntaan sisään päässeet eivät ole mitään
superneroja (sori kaverit :)), vaan he ovat niitä henkilöitä, jotka ovat
jaksaneet uskoa itseensä ja omaan osaamiseensa koko kevään ajan. Pidä
motivaatio korkealla loppuun saakka ja mieti niitä konkreettisia asioita, joita
sisäänpääsy tuo tullessaan: unelmien opiskelupaikka, elinikäiset ystävät sekä
tietysti ne bolognan punaiset haalarit. Asenne on se, joka ratkaisee ja auttaa
ylittämään sen maagisen sisäänpääsyrajan!
Toivotan kaikille oikein paljon onnea kokeeseen! Toivottavasti
törmäilemme ensi syksynä tiedekunnan käytävillä.
Liina Lehtinen,
Rovaniemen valmennuskurssituutori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti