Kertaa, kertaa, kertaa

Morjesta,

Pääsykoekevät koettelee jokaista sen tosissaan ottavaa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Kevät on edennyt jo loppusuoralle, jossa leikki muuttuu kestävyysurheiluksi. Onkin aika erotella oikkarit kokelaista. Leikin jättäminen sikseen ja ensi keväänä uudestaan hakeminen saattaisi tuntua houkuttelevan hyvältä vaihtoehdolta. Totuus on kuitenkin se, ettei se tämän helpommaksi välivuosien myötä muutu. Työ on tehtävä nyt ja loppusuora on painettava läpi täysillä ja väkisin. Vain uskomalla itseensä ja omaan tekemiseensä on mahdollista päästä sinne minne ikinä haluat, sillä yleensä se, joka todella uskoo pystyvänsä johonkin, ja se joka ei usko pystyvänsä siihen, ovat molemmat oikeassa.

Itselläni on takana kolme pääsykoekevättä. Ensimmäisen kerran hain oikikseen keväällä 2013. Tarkoituksena oli ponnistaa Pykälän valmennuskurssilta Helsingin yliopistoon, mutta tuolloin minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka paljon lukemista todella tarvittaisiin tai ylipäänsäkään mistään lukutekniikoista. Sisäänpääsy jäi ensimmäisellä kerralla todella kauas. Toisella hakukerrallani päädyin hakemaan Lappiin, johon lisävauhtia hain Rovala opistosta. Motivaatio-ongelmat varjostivat tuota vuotta ja vaikka keväällä luinkin paljon, en yksinkertaisesti antanut kaikkeani. Kokeen jälkeen oloni oli kuitenkin toiveikas, sillä koe oli mennyt mielestäni hyvin ja olin osannut vastata lähes kaikkiin kysymyksiin. Tulosten lopulta tultua olin hämmentynyt siitä, kuinka lähelle olin jäänyt sisäänpääsystä omasta mielestäni niin vähäisellä työn määrällä. Tuolloin vasta löysin uskon omaan tekemiseeni ja sisäistin sen, että minulla olisi mahdollisuus päästä sisään, mikäli antaisin kaikkeni. Jälkeenpäin ajateltuna oli hyvä asia, etten tuolloin vielä päässyt sisään, sillä en olisi ansainnut sitä enkä varmasti olisi osannut arvostaa sitä niin paljon kuin arvostan nyt.

Helmikuun 2. päivä 2015 kello 9:00 pääsykoekirjat tulivat myyntiin Lapin yliopiston kirjastoon. Olin varta vasten tullut Rovaniemelle Suomen pääkaupungista, Tampereelta hakemaan kirjoja. Motivaationi oli tuona keväänä huipussaan alusta loppuun. Uskoin siihen, että tulisin pääsemään sisään, kunhan vain antaisin kaikkeni, enkä antaisi uskon itseeni ja tekemiseeni lopahtaa hetkeksikään. Tarkoituksenani oli opetella pääsykoekirjat niin hyvin, että voisin kävellä pääsykoesaliin itsevarmana ja vailla pelkoa siitä, etten tulisi pääsemään sisään. Lopputulos ei ollut ihan kuvitelmieni mukainen sillä, en pystynyt lukemaan kahtena viimeisenä päivänä ennen pääsykoetta ollenkaan, koska jännitin liikaa. Löysin aina jonkun asian kirjoista, mitä en osannut mielestäni tarpeeksi hyvin. En myöskään nukkunut silmäystäkään kahtena viimeisenä yönä ennen pääsykoetta. Pääsykoeaamuna jopa oksensin jännityksestä, mikä oli minulle täysin uutta. Kävellessäni mahtavan Tampereen puistotornin portaita ylös koesaliin jalkani vapisivat ja käteni hikoilivat. Todellisuus oli suora peilikuva kuvitelmastani, jossa kävelen itsevarmana koesaliin tekemään vuoden suoritustani. Tuo kamala sisältä syövä päivien jännitys kuitenkin laukesi saatuani kokeen eteeni, sillä tärpit olivat osuneet täysin kohdilleen ja ainoaksi ongelmaksi koitui se, ettei vastaustila riittänyt mihinkään kysymykseen. Lopulta olin viimeinen joka poistui koesalista, ja olo kokeen jälkeen oli todella tyhjä. 

Alitajuisesti tiedostin, että olin päässyt sisään, mutta silti seuraavat viikot ennen tulosten saapumista olivat täynnä spekulointia oman pääkoppani sisällä. Olin todellakin antanut kaikkeni ja mietin kaikkia asioita, mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta tulin aina siihen lopputulokseen, että en olisi voinut tehdä mitään muuta. Tulosten tultua olin tottakai onneni kukkuloilla, mutta tavallaan halusin vain päästä lepäämään. Pääsykokeisiin lukeminen oli ohi, pääsykokeiden jännitys oli ohi, koe oli tehty, kokeen tulosten jännitys oli ohi ja tulos oli vähintäänkin riittävä sillä tulokseni ylitti pisterajan 20 pisteellä. 

Itse koin toimivaksi tavaksi lukemisen kellottamisen. Sekuntikello pysähtyi aina, kun edes nostin katseeni kirjasta. Aloitin urakan kellottamalla lukemista suunnilleen 4 tuntia päivässä. Kevään edetessä nostin hiljalleen tunteja ylöspäin siten, että loppusuoralla pyrin lukemaan sekuntikelloon 8-9 tuntia päivässä, poikkeuksena valmennuskurssipäivät, lauantait ja sunnuntait. Lauantaisin pyrin lukemaan viitisen tuntia ja sunnuntait olin pyhittänyt kokonaan lomailulle. Vapaapäivien merkitystä en tässä tekstissä kykene riittävästi korostamaan. Muistakaa antaa pääkoppienne välillä levätä ja tehkää jotain lukemisen vastapainoksi. Hyppikää vaikka narulla tai ommelkaa, kunhan saatte ajatukset edes hetkeksi  muualle. Ensimmäisellä kerralla luin kirjat nopeasti läpi saadakseni hyvän yleiskuvan alueesta. Toisella kerralla luin kirjat läpi hitaasti tehden alleviivauksia ja muistiinpanoja. Valmennuskurssin alettua pyrin aina opettelemaan seuraavalla valmennuskurssikerralla käsiteltävät asiat valmiiksi, sekä kertasin edellisellä kerralla opittuja asioita. Koin valmennuskurssin todella hyödylliseksi, sillä valmennuskurssi loi pääsykoekeväälle sopivan viikkorytmin ja toi vaihtelua pelkkään lukemiseen. Unohtamatta tietenkään mahtavia opettajia. 

Suuri virhe monien muiden lisäksi, minkä tein kahtena aiempana pääsykoekeväänäni ja mikä meinasi myös käydä viimeisimpänä, oli se, että unohdin jo aiemmin opettelemani asiat. En kerrannut tarpeeksi, vaan opettelin kirjallisuutta artikkeli kerrallaan, joka johti siihen, että käsiteltyäni kaikki artikkelit läpi olin unohtanut sen artikkelin asiat mistä olin aloittanut. Tämän takia on tärkeää lukea artikkeleita välillä myös ristiin. Näin loppukeväästä on aika unohtaa aikaa vievät oppimistekniikat. Muistiinpanojen laatiminen, tarralappujen liimailu sekä muut vastaavat kikat ovat äärimmäisen hyviä tekniikoita, mutta vievät todella paljon aikaa. Keskittykää enemmän tiedon ylläpitämiseen sekä ulkoa opetteluun.

Ville