Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rovala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rovala. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Jos se ei riitäkään?


Pääsykoekevät alkaa olla jo pitkällä ja toivottavasti kaikilla luku-urakka jo hyvällä mallilla. Kirjojen parissa tulisi viettää kuitenkin vielä monta viikkoa, joten vielä ei saa kuluttaa itseään loppuun liian rankoilla lukupäivillä. Oikikseen haku on maraton, ei sprintti - ja kovin rutistus on säästettävä viimeisille viikoille.


Tässä vaiheessa kevättä tunneskaala alkaa kuitenkin jo heitellä ihan tosissaan. Aamut saattavat alkaa hymy huulilla ja motivaatio huipussaan, mutta iltapäivään mennessä olet itkenyt jo monet itkut, ja oikikseen pääsy tuntuu mahdottomalta. Päässä pyörii paljon kysymyksiä, mutta se yksi tietty pyörii usein mielessä enemmän tai vähemmän.

Mitä jos tämä ei riitäkään, enkä pääse oikikseen?

Jokainen, joka on joskus hakenut tosissaan oikikseen, on miettinyt ihan samaa kysymystä omana pääsykoekeväänään ja epäillyt omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan. Ne, jotka ovat päässeet sisään, eivät kuitenkaan ole antaneet valtaa tuolle ahdistavalle ajatukselle vaan ovat sinnikkäästi jatkaneet urakkaansa, vaikka epätoivo välillä yrittääkin vallata mielen. He ovat päättäneet, että tänä keväänä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin päästä sisään.

Oikikseen pääsy ei vaadi epäinhimillisiä suorituksia. Aina on niitä jotka lukevat 10 tuntia päivässä koko kevään ajan lähes ilman vapaapäiviä. Harva edes pystyy tuollaiseen - eikä tarvitsekaan. Uskallan väittää, että tuollainen lukeminen ilman vapaapäiviä kääntyy enemmänkin itseään vastaan, eikä missään nimessä ole tavoittelun arvoinen suoritus. Aivoille täytyy antaa vapaapäiviä, mutta silti ne tekevät koko ajan työtä oppimisen eteen. Vaikka tuntuu, että muut saavat etumatkaa, niin teet oppimisellesi palveluksen, kun maltat välillä pitää vapaapäiviäkin. Mikäli opiskelu kuitenkin joinakin päivinä sujuu kuin tanssi, niin kannattaa käyttää hyödyksi sellaiset päivät, jotta on varaa pitää taukoa sellaisina päivinä, kun tuntuu ettei lukeminen suju tippaakaan.

Tärkeintä on, että käytät tehokkaasti sen ajan minkä luet. On helppo huijata itseään istumalla kirjastossa 9-17, ja selata puhelinta 10 minuutin välein. Jotkut kellottavat lukemistaan sekuntikellolla, jotta oikeasti näet, kuinka monta tuntia luit tehokkaasti. Pääsykoekeväänä on aikaa lukea kirjoja lähes neljä kuukautta. Minulle se riitti niin hyvin, että osasin lähes koko kirjan. Ei tarvinnut toivoa, että toivottavasti ei kysytä siitä tai siitä. Ajattelin, että aikaa on sen verran, että minun on täysin mahdollista opetella kaikki niin hyvin, että osaan sanoa jokaiseen kysymykseen jotain, ihan sama mistä kysytään. Ja siihen tavoitteeseen pääsinkin. Kaikkea ei tarvitse osata täydellisesti. Kaikilla on osa-alueita, jotka sujuvat heikommin, mutta se on ihan normaalia. Mutta mitä enemmän osaat, sitä vähemmän tuurilla on merkitystä.

Niinä hetkinä, kun epätoivo valtaa mielen, kannattaa keskittyä siihen, miksi haluat oikikseen. Mikä sinua motivoi? Minulla oli tätä varten kirjoitettuna motivaatiolista, johon olin listannut asioita mitä odotan oikiksessa ja miksi niin kovasti haluan sinne. Silloin, kun kirjat eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa, kaivoin esille motivaatiolistani ja kuvittelin itseni heilumaan vappuna viininpunaiset haalarit jalassa, yo-lakki päässä, ja johan alkoi taas lukeminen sujua. Kevään aikana motivaatio voi olla hukassa useaan otteeseen, ja se on ihan normaalia. Motivaatiolista muistutti kuitenkin, miksi tätä hommaa ylipäänsä teen ja niin motivaationkin sai taas raiteilleen. Motivaattorina voi olla ihan pienetkin asiat, ja usein juuri ne ovatkin ratkaisevimpia niinä päivinä, kun tekisi mieli luovuttaa. On ihan sama, mitkä asiat motivoivat juuri sinua, kunhan ne saavat sinut tarttumaan uudestaan kirjoihin.

Muistakaa että luovuttaminen EI ole vaihtoehto. Viimeisen kahden viikon aikana olin pahasti ongelmissa terveyteni kanssa, enkä pystynyt lukemaan moneen päivään. Kun viimein taas pystyin lukemaan, ajattelin että mitä järkeä tässä enää edes on, kun muut ovat lukeneet ihan täysillä viimeiset päivät. Päätin kuitenkin, että olen niin kuin en olisi missään vaiheessa sairastunutkaan ja jos nyt luovutan, en ainakaan pääse sisään. Olin lukenut niin monta viikkoa niin ahkerasti, että olisin ikuisesti vihainen itselleni, jos luovuttaisin nyt. Olin todella epäileväinen itseäni kohtaan ja ajattelin olevani hirveästi jäljessä muista, mutta tein loppuun asti parhaani ja viimeisen viikon annoin itsestäni kaikkeni, jotta pystyisin kokeen jälkeen sanomaan, etten olisi voinut enää tehdä mitään enempää. Ja se riitti, mutta en todennäköisesti kirjottaisi tätä tekstiä, jos olisin luovuttanut silloin.

Aikaa on vielä hyvin jäljellä, ja paljon ehtii vielä tehdä, vaikka kevään alku ei olisikaan sujunut toivotulla tavalla. On ihan normaalia stressata ja epäröidä omaa tekemistään, mutta ne eivät saa vaikuttaa lamaannuttavasti. Itse päätin, että joka kerta kun epätoivo valtaa mielen, luen vain lisää. Ainut asia, millä voi varmistaa, että oma tekeminen riittää, on vain lukea. Sen ajan mitä käyttäisit murehtimiseen, voit tehdä enemmän töitä unelmiesi eteen. Älä käytä aikaa jossitteluun tai ajattele, että lukisit ensi vuonna paremmin. Mikäli paikka oikiksessa on sinun unelmasi, tämä sama prosessi odottaa kuitenkin joka kevät uudestaan. Se on henkisesti sen rankempaa, mitä useammin sen joutuu kokemaan. Tee se kerralla kunnolla. Minä pääsin vasta kolmannella kerralla sisään, kun ensimmäiset kaksi kertaa vain epäilin itseäni ja suunnittelin seuraavaa kevättä, jolloin tekisin kaiken paremmin. Viime keväänä päätin, etten aio katsoa enää yhtäkään vappuhulinaa vierestä ja uskoin vahvasti itseeni ja omaan tekemiseeni – ja niin pääsinkin. Nyt on sinun aika viimeistään päättää, että tänä vuonna nimesi on listassa, eikä muuta vaihtoehtoa ole.

Krista


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Itseluottamus koetuksella



Mielenkiintoni oikeustieteeseen heräsi vasta lukion toisen vuoden aikana. Muistan lukion syventävällä lakikurssilla ajatelleeni, että tästä asiasta haluan oppia vielä paljon lisää. Vuosi oli 2013 ja pian kouluihin hakemisen ja kirjoitusten jälkeen tilasin pääsykoekirjan ja järkytyin saadessani sen käsiini. Kirjassa oli 600 sivua ja paniikki alkoi kun tajusin, että lukuajasta menetin kuukauden kirjoitusten takia. Ajattelin, että varmaan riittää, jos saan luettua alueen kaksi kertaa. Ei riittänyt. Omat pisteeni jäivät todella kauas sisäänpääsyyn vaadittavasta määrästä. Seuraavan vuoden suunnitelmat olivat kuitenkin jo onneksi selvillä. Vuodeksi suuntasin naapurikaupunkiin Haapavedelle. Siellä opiskelin vuoden oikeustieteellisellä linjalla ja suoritin avoimia opintoja lähtöpisteiden toivossa.

Kevät 2014 ja vastassa oli toinen hakukerta Kirjassa oli taas 600 sivua, mutta se ei enää tullut yllätyksenä. Olinhan kuitenkin kuluneen lukuvuoden aikana lukenut työoikeuden yli tuhat sivuista kirjaa. Kirjoituksista sain vain 13 pistettä yhteispistekiintiöön, mutta onneksi minulla oli vuoden aikana kertynyt lähtöpisteitä saman verran. Kirjan luin kolme kertaa. Hitaasti, mutta varmasti. Minulla oli kova luotto siihen, että vuoden työskentely ja lakitekstin lukeminen olisi tehnyt minusta paremman oppijan. Olin kuitenkin edellisenä vuonna opiskellut enemmän kuin lukiossa koskaan. Edes ennen ylioppilaskirjoituksia en lukenut näin paljon. Olin vakuuttunut siitä, että tämä vuosi on minun vuoteni. Vertailin mahdollisia pisteitäni pisterajoihin, ja olin varma, että pääsen sisään. Edelliseen vuoden pisterajoilla pääsisin. Toisin kävi. Pisterajat nousivat korkeammalle kuin koskaan ja se tuli uskomattomana järkytyksenä. Vaikka en vuoden opiskelun jälkeen päässytkään sisään, vuosi ei missään nimessä mennyt hukkaan. Lähtöpisteitäkin tärkeämpänä pidän sitä, että opiskelin välivuoden ja tutustuin alaan. Vielä vuoden opiskelunkin jälkeen oikeustiede tuntui minulle oikealta alalta ja olin valmis tekemään vielä paljon työtä unelmani eteen.

Syksy 2014 ja välivuodeksi oli taas keksittävä tekemistä. En uskonut saavani töitä, joten ainoaksi vaihtoehdokseni näin sen, että kuluttaisin taas yhden vuoden opiskelemalla lisää oikeustieteen opintoja. Opistossa opiskelu oli tullut vuoden aikana tutuksi ja ylöspäin oli päästävä, joten suunnakseni otin tämän mystisen Rovala-opiston, josta olin internetin keskustelupalstoilta lukenut. Loppukesän työt ja opintojen aloitus meni hieman ristiin, mutta muutto Rovaniemelle ja syksyn aloitus onnistui käytännön pulmista huolimatta melko hyvin. Rovalassa tutustuin todella moneen uuteen ihmiseen, jolla oli melko samanlainen tilanne kuin minulla. Suurimmalla osalla pari hakukertaa takana ja ehkä jopa myös avoimia yliopisto-opintoja. 

Kevät 2015 ja uuden pääsykoekirjat julkaistiin. Tällä kertaa kaksi kovakantista ja sivuja yhteensä 900. Säikähdin sivumäärää, mutta parin päivän aikana selvisi, ettei kaikkea oltu tarkoitettu luettavaksi asti. Aikaisemmista vuosista oppineena päätin, että nyt nämä kirjat luetaan niin monta kertaa, että sinne kouluun päästään. Tein päätöksen, että tämä on viimeinen hakukertani. En ollut keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa elämälleni, mutta neljättä kertaa en pääsykoekevättä halunnut enää kokea. 

Lukusuunnitelman tein tosi tiukaksi. Ensimmäisen pari kuukautta luin varmasti sen 100 sivua päivässä. En laskenut lukemiseen kulutettuja tunteja, vaan annoin itselleni sivumäärän, mikä päivän aikana piti saada koluttua läpi. Kalenteriin merkitsin jokaisen päivän luetut sivut ja määrät. Näin lukemisen ja oppimisen kehitystä oli helppo seurata. Ensimmäisellä lukukerralla en tehnyt ollenkaan yliviivauksia, koska silloin ei osaa keskittyä tärkeimpiin asioihin ja tulee huomaamatta yliviivattua koko sivu. Ensimmäinen lukukerta oli muutenkin sellainen hutaistu vilkaisu kirjan sisältöön. Luin kirjan alueet 8-10 kertaa, joka oli huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. En siis lukenut kirjoja kannesta kanteen, vaan alue kerrallaan. Viidennen lukukerran jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että asiat olivat jo jääneet mieleen. Monet sanovat, että ei se määrä monesti kirja luetaan, vaan se laatu. Minä ylioppilaskirjoituksista heikon C:n saaneena voin kertoa, että ei se luettujen kertojen määrä, mutta jos kirjan lukee 20 kertaa, niin eiköhän sinne muistiin jotain jää.

Kolme hakukertaa se sisäänpääsy loppujen lopuksi vaati. Eräänä aurinkoisena päivänä raskaan työvuoron jälkeen avasin sähköpostissa olleen linkin ja sain selville tulleeni hyväksytyksi kouluun. Tätä hetkeä seurasi huutoa ja paljon hysteeristä itkua. Muistan itkeneeni useamman tunnin ja vain istuneeni nojatuolissa miettimässä, että onko tämä totta. Unelmani toteutui. Fiilis oli mahtava ja kaikki muutaman vuoden työ palkittiin. Tätä päivää muistellessa voin kertoa, että se on edelleen tähänastisen elämäni onnellisin. 

Uskon että hakukeväässäni elämäntavoillani oli suuri merkitys. Jätin alkoholin kokonaan pois, harrastin urheilua säännöllisesti usean kerran viikossa ja söin hyvin. Vaikka pääsykoealueen asiat pyörivät koko ajan mielessä, osasin silti pitää vapaata ja rentoutua. Viimeiset päivät ennen pääsykoetta olivat kamalia. Luotto omiin taitoihin katosi kokonaan, mutta onneksi ympärillä oli paljon rakkaita ihmisiä, jotka muistuttivat, että tällä lukemisen määrällä on pakko osata jotain. Paineita myös lisäsi se, että oli tiedotettu tämän olevan viimeinen vuosi kun lähtöpisteillä olisi pääsykokeissa mitään hyötyä. Kun pisteet pääsykokeista tulivat, selvisi, etten olisi sisäänpääsyyn niitä edes tarvinnut.

Oliko välivuosien aikana opiskeleminen kannattavaa? Opiskelu opistoissa oli melko kallista. Vanhempani eivät tukeneet opetuksen kustannuksissa, mutta kelan opintotukea opintoihin sai kuitenkin. Yhtäkään kirjaa minun ei ole vielä tähän päivään mennessä tarvinnut ostaa pääsykoekirjojen lisäksi. Kirjat järjestyivät yleensä joko muiden kaupunkien kirjastoista tai sähköisinä versioina. Rahallisesti vuosien aikana en siis rikastunut, mutta en usko, että olisin koskaan päässyt kouluun, jos en olisi noita kahta vuotta käyttänyt opiskelemiseen. Pääsykoekirjoissa olevat asiat olivat kuitenkin aivan samoja asioita, mitä olin syksyn aikana tentteihin opiskellut ulkoa. Minulla ei oikeustieteen lisäksi ollut mitään muuta alaa, joka minua olisi kiinnostanut, joten olen ihan tyytyväinen siihen, miten välivuoteni käytin. 

Miksi Lapin yliopisto? Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta joten yliopiston valinta oli aika helppo. Avoimet opinnot, joita suoritin olivat myös suoraan hyväksiluettavissa Lapin yliopistoon, joten parhaan hyödyn irtisaamiseksi opintojeni on tapahduttava Lapin yliopistossa. 

Julia

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Koettelemusten kautta oikikseen

Voiko oikikseen päästä vaikka ei lukiossa tykännyt lukemisesta yhtään ja taskussa onkin vain keskinkertaiset paperit? Voinko ikinä päästä sisään vaikka olen hidas lukemaan? Nämä kysymykset pyörivät jatkuvasti mielessäni pääsykoeurakaaikana ja varmasti joku teistäkin painii samojen ajatusten kanssa. Haluan kertoa, että todellakin voi, kun vain on motivaatiota ja antaa kaikkensa pääsykoekeväänä. Olen Krista Hendriksson, 21-vuotias oikkarifuksi ja tässä on oma kokemukseni siitä, miten minä pääsin oikikseen, vaikka lähtökohdat eivät parhaat mahdolliset olleetkaan.

Olen aina halunnut juristiksi. Vanhempieni mukaan mainostin tulevaa juristin uraani jo ala-asteella, vaikka minulla ei varmastikaan ollut mitään käsitystä mitä juristit edes tekevät. Abivuonna päätin hakea Turkuun ja innolla tartuin heti kirjoitusten jälkeen pääsykoekirjoihin. Omasta mielestä luin paljonkin, sillä lukiossa lukutyylini oli paniikissa viimeisenä iltana muutama sivu sieltä täältä ja mennä kokeeseen toivomaan parasta, eikä kirjoituksissakaan panostukseni ollut juuri sitä parempi. Viimeistään ensimmäisen harjoituspääsykokeen jälkeen ymmärsin mitä oikikseen pääseminen todella vaati. Tulos oli 4/80 ja koetta tehdessäni luulin osaavani ihan hyvin. Silloin ymmärsin että käsky opetella pykälät ja termit ulkoa ei ollutkaan mikään huono vitsi, vaan pisteitä ei herunut omista suurpiirteisistä jaaritteluistani. Tästä masentuneena löin hanskat tiskiin enkä oikeastaan jaksanut enää panostaa, vaan kävin vain lopuksi katsomassa pääsykokeen tyylin ja lähdin itseeni pettyneenä takaisin kotiin.

Ensimmäinen välivuosi kului töissä ja syksyn ajatukset olivat lähinnä kiinni oikikseen hakemisessa. Olin edelleen tosissaan hakemassa, mutta paikkakunta arvelutti. Lopulta pitkän jahkailun jälkeen päätin, että seuraavaksi tulen hakemaan Lappiin. Ajatus pimeästä Rovaniemestä masensi paljon, mutta halu päästä kouluun oli sitä suurempi. Kun kevät koitti, lopetin työt ja muutin Ouluun valmennuskurssille. Samaan aikaan elämässä tapahtui kuitenkin isoja muutoksia ja taas kerran jokin muu vei huomioni kirjoilta. Lukemiseni oli kuitenkin jo oikealla suunnalla ja olin löytänyt itselleni sopivan tavan oppia ja tiesin mitä parantaa ensi vuonna.

Kesällä sain kuulla Rovala-opistosta ja lisäpistemahdollisuudesta. Lisäpistejärjestelmä ei tosin ole enää käytössä Lapin yliopistossa. Ilmoittauduin Rovalaan ja elokuussa löysinkin itseni Rovalan karusta asuntolasta ympärilläni paljon ihmisiä joilla oli sama unelma kuin itselläni: päästä opiskelemaan oikeustiedettä. Rovalassa tarkoituksena oli käydä avoimen yliopiston opintoja tietyn pistemäärän edestä ja sitten kukin palasi takaisin kotiin lukemaan. Vaikka alkusyksy ja avoimen
opinnot kangertelivat pahasti, sain kun sainkin pisteet kasaan ja jouluna palasin kotiin monta uutta kokemusta ja ihanaa ystävyyssuhdetta rikkaampana.

Aloin melkein heti lukemaan kun kirjat helmikuun alussa ilmestyivät. Tällä kertaa pääsin heti hyvin vauhtiin sillä Rovalassa olin saanut jo hyvän lukurutiinin. Olin päättänyt että tänä vuonna nimeni on sisäänpäässeiden listalla, ja nyt luetaan vaikka pää kainalossa jos se sitä vaatii. Minulla ei ollut mitään tarkkaa lukusuunnitelmaa. Olin laskenut suurpiirteisiä tavoitteita, mitä tulisi olla luettuna mihinkin päivään mennessä ja tällainen sopi minulle paljon paremmin kuin orjallinen päiväkohtainen suunnitelma. Suurin osa pääsykokeisiin lukijoista herää aikaisin aamulla ja lähtee kirjastoon istumaan 9-17 ja loppuillan pitävät vapaata. Tällainen opiskelumalli ei sopinut minulle ollenkaan: jo varhainen aamuherätys takasi epäonnistuneen lukupäivän, enkä myöskään osannut lukea kirjastossa. Haluan siis korostaa, että jos aamun ensimmäiset tunnit lähinnä nuokut kirjasi päällä tai kirjastossa keskityt vain lähinnä kyttäilemään, ovatko vierustoverisi lukemassa samaa kirjaa (niinkuin allekirjoittanut niinä harvoina kertoina kun luin kirjastossa), niin silloin kannattaa ihan suosiolla kokeilla aloittaa myöhempään ja etsiä itselle sopiva lukutila. Minulle se oli oma koti. Kun luin, minulla oli tapana hölöttää pykäliä ulkoa aina välillä, joten olisin varmaan tällä meiningillä saanut porttikiellon kirjastoon alta aikayksikön. Aloitin lukupäivät noin 11 aikaan ja luin yleensä yöhön asti ihan fiiliksen mukaan. Olen ehdottomasti yöihminen ja monesti sain parhaat ahaa-elämykset silloin kun muut nukkuivat jo sikeästi. Tärkeintä on löytää itselle paras tapa, paikka ja aika oppia, ja minulle se ei ollut aamulla kirjastossa, kuten monelle muulle.



Luin kirjat aluksi tekemättä mitään merkintöjä. Seuraavalla kerralla aloin yliviivaamaan tärkeitä asioita korostustusseilla. Jokaiselle värille oli oma tarkoituksensa. Tein myös reunamerkintöjä kirjoihin ja vaikeimmista asioista tein muistiinpanoja tai ajatuskarttoja. Minulle yliviivaaminen oli paras tapa oppia, kun taas joku toinen vannoo muistiinpanojen nimeen. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Ensimmäiset kaksi hakukertaa menikin opetellessa itselle sopivaa oppimistyyliä. Enhän lukiossa ollut pistänyt tikkua ristiin minkään suhteen enkä tiennyt yhtään millainen oppija olen. Kokeilin kaikkea ja pikkuhiljaa huomasi millä tavalla asiat jäävät parhaiten mieleen. Myös äänitteiden tekeminen oli välillä hyvää vaihtelua ja niitä kuuntelin lenkillä tai kun muuten olin aivan poikki kaikesta lukemisesta.

Kun kirjat alkoivat muistuttamaan värityskirjoja, aloin jossain vaiheessa tekemään post-it lappuja termeistä, pykälistä, listoista, you name it. Kämppä oli täynnä lappuja ja aivan neuroottisena pyrin pitämään kaiken mielessä. Ne olivat kuitenkin todella hyödyllisiä ja asiat eivät päässeet unohtumaan vaikka saattoi mennä useampikin viikko ilman, että ehti lukea tiettyä artikkelia.

Osallistuin myös kevään aikana Artiklan valmennuskurssille ja siitä oli korvaamaton apu hakuprosessissa. Opettajamme olivat todella osaavia ja tsemppasivat kun usko meinasi loppua. Parasta valmennuskursseilla oli mahdollisuus kysyä kirjojen epäselvistä kohdista ja harjoituspääsykokeet. Ne auttoivat myös hahmottamaan millä tasolla oma osaaminen oli, vaikka välikokeiden tulokset eivät kerrokaan lopputuloksesta. Lopuksi kerratessani tein myös Artiklan valmennuskurssilta saatuja harjoitustehtäviä. Tehtävien tekeminen oli puuduttavaa, mutta omalta mukavuusalueelta poistuminen toi parhaita tuloksia. Vaikka kuvitteli osaavansa kaiken kirjoista, tehtäviä tekemällä huomasi mitä puutteita osaamisessa vielä oli.


Lukuisten hermoromahdusten, ahaa -elämysten ja itkukohtausten täyttämät neljä kuukautta tulivat päätökseen toukokuun 26. päivä, jolloin todellinen näytön paikka oli edessä. Kokeeseen menin yllättävän rauhallisin mielin ja päättäväisin mielin. Kun sain pääsykokeen eteeni, en voinut uskoa silmiäni: puolet kysymyksistä oli asioita joita en osannut kovinkaan hyvin. Ensimmäisen varttitunnin vain tuijotin paperia masentuneena, sillä en mitenkään voisi osata asioita sisäänpääsyyn vaadittavalla tasolla. Sain kuitenkin tehtyä parhaani, vaikka koe menikin mielestäni todella huonosti ja loppuilta menikin kotona itkiessä. Seuraavan viikon olin täysin masentunut. Olinhan antanut itsestäni kaiken monen kuukauden ajan ja nyt kaikki työ tuntui menneen huonojen kysymysten mukana hukkaan.

Kesäkuun aikana kuulin monelta, että koe oli ollut vaikea myös muille. Aloin kerrata omaa suoritustani ja pieni toivonkipinä heräsi, että ehkä se ei mennyt sittenkään niin huonosti. Päädyin kuitenkin aina mielessäni lopputulokseen, että kyllä jotkut 154 osasivat asiat kuitenkin minua paremmin. Kesäkuun 26. päivä tulin töistä kotiin ja luin kaverini viestin. Tulokset olivat tulleet. Vannon ettei sydämeni ole koskaan pomppinut niin paljon kun tärisevin käsin näppäilin pankkitunnuksiani opintopolun sivuille. En muista paljoakaan sen jälkeen kun näin edessäni tekstin ”opiskelupaikka myönnetty”, mutta sen tiedän että se oli elämäni onnellisin hetki.


Minä haluan sanoa Sinulle, että luota omaan tyyliisi. Oli se sitten kuinka pähkähullua vain, jos sinä vain opit, niin anna mennä. Ystäväni luki kirjat niin monesti että sekosi laskuissaan, minä luin ehkä kuusi kertaa ja me molemmat pääsimme sisään. Älä vertaile muihin. Käytä se aika omaan tekemiseen. Toisekseen, anna itsestäsi nyt kaikki tänä keväänä. Tee se työ kerralla kunnolla, niin sitä ei tarvitse enää uudestaan tehdä. Omasta urakastani ei ole vielä vuottakaan, joten muistan tasan tarkkaan kuinka raskasta pääsykoeaika oli kaikin puolin. Mutta lupaan, että sinä hetkenä, kun edessäsi lukee ”Oikeustieteiden tiedekunta: hyväksytty”, kaikki työ on ollut täysin sen arvoista.

Tsemppiä keväälle! Älkää kuluttako itseänne loppuun jo heti alkumetreillä ja muistakaa pitää myös vapaapäiviä, syödä hyvin, urheilla ja nukkua. Niiden merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa.
Nähdään ensi syksynä yliopistolla!

Krista
khendrik@ulapland.fi

maanantai 1. joulukuuta 2014

Miten minä pääsin oikikseen?


Ajatus oikikseen hakemisesta ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvyys. En ollut yksi niistä, jotka ovat pikkutytöstä lähtien haaveilleet juristin ammatista. Oikeastaan päinvastoin – ajatus oikikseen hakemisesta oli tavallaan hetken mielijohde. En ollut suunnitellut sitä, mutta tavallaan se tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Hain peruskoulun jälkeen lukioon ja sain näin lisää miettimisaikaa. Ei ammattikouluissa edes olisi ollut alaa, joka olisi kiinnostanut minua ylitse muiden. Ajattelin, että opintojen edetessä tulisi hetki, jolloin tietäisin täydellä varmuudella, miksi haluaisin tulla isona. Tätä ei koskaan tullut.

Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haen kirjoitusten jälkeen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekuntaan. Oikis tuntui kiinnostavalta ja Lappi kiehtovalta. Se olisi tarpeeksi kaukana. Olen aina halunnut kokeilla rajojani, nähdä uusia paikkoja ja tutustua uusiin ihmisiin. En halunnut Helsinkiin, koska se tuntui niin läheiseltä ja tutulta. Lukuun ottamatta vaihtovuotta Arizonassa olin viettänyt pääkaupunkiseudulla koko siihenastisen elämäni. Halusin kokea jotakin aivan uudenlaista ja kaipasin paikkakunnan muutosta. Rovaniemestä tiesin lähinnä, että siellä asuu Joulupukki. Ala-asteella oltiin käyty viikon luokkaretkellä Kittilässä, mutta muuten en ollut koskaan edes käynyt Pohjois-Suomessa.

Sinä keväänä olin pyörällä päästäni, kun samaan aikaan tapahtui niin paljon uusia asioita. Lukio loppui ja kirjoitusten jälkeen aloitin työt Mäkkärissä, koska halusin kesätöitä. Yritin sanoa, että haluan vähän vuoroja, että ehdin lukea pääsykokeisiin, mutta joka viikko tuntui, että vuoroja oli enemmän enkä ehtinyt lukea. En kuitenkaan halunnut luopua työpaikasta. Oli mahdottoman stressaavaa olla päivät töissä, kiiruhtaa sieltä valmennuskurssille ja kaikkena muuna aikana lukea pääsykoekirjoja, joiden teksti tuntui joka kerta vaikeammalta. En osannut ollenkaan tarttua oikeisiin asioihin tekstissä. Valmennuskurssilla tunsin joka kerta olevani jäljessä muista, vaikka opettajat ja muut kurssilaiset yrittivät tsempata niin hyvin kuin pystyivät. Tiesin, että en tule pääsemään sisään.

Valmennuskurssilla meille painotettiin, ettei saa olla muita rautoja tulessa samaan aikaan oikikseen hakemisen kanssa vaan siihen pitää keskittyä täysillä. Sanat kaikuivat kuin kuuroille korville. En silloin tajunnut, kuinka paljon aikaa ja töitä sisäänpääsy oikeasti vaatii ja että ainakaan minä en pysty siihen, että teen töitä samaan aikaan. Valmennuskurssilla opin vastaustekniikan, mutta hyöty siitä olisi silloin ollut moninkertainen, jos olisin heti alussa päättänyt panostaa lukemiseen täysillä. Mielessäni pyöri niin paljon asioita, enkä ollut varma oikein mistään. Halusinko oikeasti oikikseen? Millainen paikka Rovaniemi olisi? Kaikki tämä turha stressaaminen vei energiani, mutta kävin tekemässä pääsykokeen. Kesällä tuli tieto, että en päässyt sisälle. Olin pettynyt, mutten kovinkaan yllättynyt, koska tiesin, että en ollut antanut kaikkeani.

Jokusen viikon mietin, mitä välivuotena tekisin: jäisinkö Mäkkäriin ja hakisin ensi keväänä uudelleen? Olin aiemmin kuullut valmennuskurssilla yhdeltä tytöltä Rovalasta, kansanopistosta, jossa pystyi opiskelemaan oikeustiedettä ja suorittamaan avoimen yliopiston kautta kursseja valmiiksi. Lisäksi sain tietää, että kursseja valmiiksi suorittamalla pystyisi saamaan 13 lisäpistettä avoimeen kiintiöön. Päätös oli selvä. Elokuun lopussa lopetin Mäkkärillä ja matka kohti Rovaniemeä ja oikikseen pääsyä alkoi. Aluksi oli aikamoinen shokki astua asuntolaan ja huomata, että kaksio tarkoittikin sitä, että huone jaettiin toisen tytön kanssa ja vieressä oleva yksiö oli sekin vain oma huone. Se, että en päässyt ensimmäistä tenttiä läpi oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta, mutta se pani minut opiskelemaan kahta kovemmin seuraaviin tentteihin ja tajusin konkreettisesti, kuinka paljon oikiksen tentteihin saati tulevaan pääsykokeeseen piti lukea.

Rovalavuosi oli yksi parhaimmista. Siellä tajusin, että haluan oikeasti opiskella oikeustiedettä ja motivaatio sisäänpääsyä ajatellen kasvoi huimasti. Yhtäkkiä en ollutkaan enää yhtään epävarma. Tiesin tasan tarkkaan, että haluan oikikseen ja olin valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että hetkessä unelmaksi kasvanut haave toteutuisi. Kevään koittaessa olin saanut tarvittavat lisäpisteet kasaan ja oikeustieteellisen tekstin lukeminen oli tullut tutuksi. Lisäksi tukenani oli paljon ystäviä, jotka olivat kaikki samassa tilanteessa. Tuettiin toinen toistamme. Meille painotettiin heti alusta asti, että emme ole toistemme kilpailijoita, vaan voimme ihan hyvin päästä kaikki sisälle. 




Luin kirjan läpi yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerta oli erilainen. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, kuinka monta kertaa kirjan kahlaa läpi, vaan se kuinka hyvin sen lukee. Päätin jo heti alussa, että tällä kerralla en väritä kirjojani kuin värityskirjoja, sillä tuolloin saattaa jokin oleellinen asia unohtua korostettujen asioiden piiloon. Tein merkintöjä lyijykynällä. Kirjoitin marginaaleihin otsikoita jokaiselle kappaleelle ja käytin post-it-lappuja. Tein ajatuskarttoja vaikeista asioista ja keräsin periaatteita ylös paperille. Pyrin ymmärtämään kokonaisvaltaisesti jokaisen asian. Lopulta minulle kertyi enemmän muistiinpanoja kuin kirjan sivuja, mutta tärkeintä oppimisprosessissani oli niiden tekeminen, ei niinkään niistä myöhemmin kertaaminen. En halunnut, että sisään pääsemiseni jäisi kiinni siitä, että en olisi lukenut jotakin asiaa. Panostin siis jokaiseen artikkeliin suurin piirtein yhtä paljon ja luin kirjaa kronologisesti niin, ettei  aikaa mennyt turhaan hukkaan sen miettimiseen, minkä artikkelin lukisin seuraavaksi.

Kirjasto tuli tutuksi pääsykoekevään aikana. Menin hiljaiseen lukusaliin, kun kirjasto aukesi ja lähdin kotiin, kun se sulkeutui. Tietenkään en lukenut koko tuota aikaa tauotta, mutta mitä lähemmäs pääsykoetta tultiin sitä lyhyemmiksi tauot jäivät. Huomasin kuitenkin, että oli hyvä pitää lyhyitä taukoja niin, ettei ajatus päässyt harhailemaan lukiessa muualle. Pidin siitä, että kun pääsin vihdoin illalla kotiin, sain pari tuntia rentoutua ja katsoa Viidakon tähtösiä tai muuta hömppää ja nollata ajatukset lähes kokonaan. Sunnuntaisin, kun kirjastot eivät olleet auki, näin usein kaveriani kurssilta ja keskustelimme pääsykoekirjan asioista. Auttoi, kun pystyi keskustelemaan vaikeista asioista jonkun kanssa ja pystyi yhdistämään kaverin näkemisen sekä opiskelun. Tietenkään jokainen päivä ei mennyt tämän mallin mukaan, vaan aina välillä tuli lukemiselle odottamattomia esteitä niin kuin elämässä yleensäkin. Pääosin kuitenkin noudatin tätä tiukkaa rytmiä ja se tuotti tuloksen, sillä kaikki tämä lukeminen palkittiin ja pääsin sisälle Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekuntaan. Sitä onnea ja fiilistä on mahdoton kuvata sanoilla!

Tein paljon töitä sisään pääsemiseni eteen. Pitää kuitenkin muistaa, että jokainen hakija on yksilö ja sitä kautta jokaisella on omat lukukeinonsa. Yhtä paljon kuin on sisään päässeitä, on tarinoita hakuprosessista. Juuri siitä syystä haluamme jakaa tässä blogissa meidän valmennuskurssivastaavien ja muutaman muun oikeustieteen opiskelijan tarinat siitä, millaiset meidän tiemme oikikseen ovat olleet.



Julia Heino
Valmennuskurssivastaava 2015
Artikla ry