maanantai 1. joulukuuta 2014

Miten minä pääsin oikikseen?


Ajatus oikikseen hakemisesta ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvyys. En ollut yksi niistä, jotka ovat pikkutytöstä lähtien haaveilleet juristin ammatista. Oikeastaan päinvastoin – ajatus oikikseen hakemisesta oli tavallaan hetken mielijohde. En ollut suunnitellut sitä, mutta tavallaan se tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Hain peruskoulun jälkeen lukioon ja sain näin lisää miettimisaikaa. Ei ammattikouluissa edes olisi ollut alaa, joka olisi kiinnostanut minua ylitse muiden. Ajattelin, että opintojen edetessä tulisi hetki, jolloin tietäisin täydellä varmuudella, miksi haluaisin tulla isona. Tätä ei koskaan tullut.

Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haen kirjoitusten jälkeen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekuntaan. Oikis tuntui kiinnostavalta ja Lappi kiehtovalta. Se olisi tarpeeksi kaukana. Olen aina halunnut kokeilla rajojani, nähdä uusia paikkoja ja tutustua uusiin ihmisiin. En halunnut Helsinkiin, koska se tuntui niin läheiseltä ja tutulta. Lukuun ottamatta vaihtovuotta Arizonassa olin viettänyt pääkaupunkiseudulla koko siihenastisen elämäni. Halusin kokea jotakin aivan uudenlaista ja kaipasin paikkakunnan muutosta. Rovaniemestä tiesin lähinnä, että siellä asuu Joulupukki. Ala-asteella oltiin käyty viikon luokkaretkellä Kittilässä, mutta muuten en ollut koskaan edes käynyt Pohjois-Suomessa.

Sinä keväänä olin pyörällä päästäni, kun samaan aikaan tapahtui niin paljon uusia asioita. Lukio loppui ja kirjoitusten jälkeen aloitin työt Mäkkärissä, koska halusin kesätöitä. Yritin sanoa, että haluan vähän vuoroja, että ehdin lukea pääsykokeisiin, mutta joka viikko tuntui, että vuoroja oli enemmän enkä ehtinyt lukea. En kuitenkaan halunnut luopua työpaikasta. Oli mahdottoman stressaavaa olla päivät töissä, kiiruhtaa sieltä valmennuskurssille ja kaikkena muuna aikana lukea pääsykoekirjoja, joiden teksti tuntui joka kerta vaikeammalta. En osannut ollenkaan tarttua oikeisiin asioihin tekstissä. Valmennuskurssilla tunsin joka kerta olevani jäljessä muista, vaikka opettajat ja muut kurssilaiset yrittivät tsempata niin hyvin kuin pystyivät. Tiesin, että en tule pääsemään sisään.

Valmennuskurssilla meille painotettiin, ettei saa olla muita rautoja tulessa samaan aikaan oikikseen hakemisen kanssa vaan siihen pitää keskittyä täysillä. Sanat kaikuivat kuin kuuroille korville. En silloin tajunnut, kuinka paljon aikaa ja töitä sisäänpääsy oikeasti vaatii ja että ainakaan minä en pysty siihen, että teen töitä samaan aikaan. Valmennuskurssilla opin vastaustekniikan, mutta hyöty siitä olisi silloin ollut moninkertainen, jos olisin heti alussa päättänyt panostaa lukemiseen täysillä. Mielessäni pyöri niin paljon asioita, enkä ollut varma oikein mistään. Halusinko oikeasti oikikseen? Millainen paikka Rovaniemi olisi? Kaikki tämä turha stressaaminen vei energiani, mutta kävin tekemässä pääsykokeen. Kesällä tuli tieto, että en päässyt sisälle. Olin pettynyt, mutten kovinkaan yllättynyt, koska tiesin, että en ollut antanut kaikkeani.

Jokusen viikon mietin, mitä välivuotena tekisin: jäisinkö Mäkkäriin ja hakisin ensi keväänä uudelleen? Olin aiemmin kuullut valmennuskurssilla yhdeltä tytöltä Rovalasta, kansanopistosta, jossa pystyi opiskelemaan oikeustiedettä ja suorittamaan avoimen yliopiston kautta kursseja valmiiksi. Lisäksi sain tietää, että kursseja valmiiksi suorittamalla pystyisi saamaan 13 lisäpistettä avoimeen kiintiöön. Päätös oli selvä. Elokuun lopussa lopetin Mäkkärillä ja matka kohti Rovaniemeä ja oikikseen pääsyä alkoi. Aluksi oli aikamoinen shokki astua asuntolaan ja huomata, että kaksio tarkoittikin sitä, että huone jaettiin toisen tytön kanssa ja vieressä oleva yksiö oli sekin vain oma huone. Se, että en päässyt ensimmäistä tenttiä läpi oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta, mutta se pani minut opiskelemaan kahta kovemmin seuraaviin tentteihin ja tajusin konkreettisesti, kuinka paljon oikiksen tentteihin saati tulevaan pääsykokeeseen piti lukea.

Rovalavuosi oli yksi parhaimmista. Siellä tajusin, että haluan oikeasti opiskella oikeustiedettä ja motivaatio sisäänpääsyä ajatellen kasvoi huimasti. Yhtäkkiä en ollutkaan enää yhtään epävarma. Tiesin tasan tarkkaan, että haluan oikikseen ja olin valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että hetkessä unelmaksi kasvanut haave toteutuisi. Kevään koittaessa olin saanut tarvittavat lisäpisteet kasaan ja oikeustieteellisen tekstin lukeminen oli tullut tutuksi. Lisäksi tukenani oli paljon ystäviä, jotka olivat kaikki samassa tilanteessa. Tuettiin toinen toistamme. Meille painotettiin heti alusta asti, että emme ole toistemme kilpailijoita, vaan voimme ihan hyvin päästä kaikki sisälle. 




Luin kirjan läpi yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerta oli erilainen. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, kuinka monta kertaa kirjan kahlaa läpi, vaan se kuinka hyvin sen lukee. Päätin jo heti alussa, että tällä kerralla en väritä kirjojani kuin värityskirjoja, sillä tuolloin saattaa jokin oleellinen asia unohtua korostettujen asioiden piiloon. Tein merkintöjä lyijykynällä. Kirjoitin marginaaleihin otsikoita jokaiselle kappaleelle ja käytin post-it-lappuja. Tein ajatuskarttoja vaikeista asioista ja keräsin periaatteita ylös paperille. Pyrin ymmärtämään kokonaisvaltaisesti jokaisen asian. Lopulta minulle kertyi enemmän muistiinpanoja kuin kirjan sivuja, mutta tärkeintä oppimisprosessissani oli niiden tekeminen, ei niinkään niistä myöhemmin kertaaminen. En halunnut, että sisään pääsemiseni jäisi kiinni siitä, että en olisi lukenut jotakin asiaa. Panostin siis jokaiseen artikkeliin suurin piirtein yhtä paljon ja luin kirjaa kronologisesti niin, ettei  aikaa mennyt turhaan hukkaan sen miettimiseen, minkä artikkelin lukisin seuraavaksi.

Kirjasto tuli tutuksi pääsykoekevään aikana. Menin hiljaiseen lukusaliin, kun kirjasto aukesi ja lähdin kotiin, kun se sulkeutui. Tietenkään en lukenut koko tuota aikaa tauotta, mutta mitä lähemmäs pääsykoetta tultiin sitä lyhyemmiksi tauot jäivät. Huomasin kuitenkin, että oli hyvä pitää lyhyitä taukoja niin, ettei ajatus päässyt harhailemaan lukiessa muualle. Pidin siitä, että kun pääsin vihdoin illalla kotiin, sain pari tuntia rentoutua ja katsoa Viidakon tähtösiä tai muuta hömppää ja nollata ajatukset lähes kokonaan. Sunnuntaisin, kun kirjastot eivät olleet auki, näin usein kaveriani kurssilta ja keskustelimme pääsykoekirjan asioista. Auttoi, kun pystyi keskustelemaan vaikeista asioista jonkun kanssa ja pystyi yhdistämään kaverin näkemisen sekä opiskelun. Tietenkään jokainen päivä ei mennyt tämän mallin mukaan, vaan aina välillä tuli lukemiselle odottamattomia esteitä niin kuin elämässä yleensäkin. Pääosin kuitenkin noudatin tätä tiukkaa rytmiä ja se tuotti tuloksen, sillä kaikki tämä lukeminen palkittiin ja pääsin sisälle Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekuntaan. Sitä onnea ja fiilistä on mahdoton kuvata sanoilla!

Tein paljon töitä sisään pääsemiseni eteen. Pitää kuitenkin muistaa, että jokainen hakija on yksilö ja sitä kautta jokaisella on omat lukukeinonsa. Yhtä paljon kuin on sisään päässeitä, on tarinoita hakuprosessista. Juuri siitä syystä haluamme jakaa tässä blogissa meidän valmennuskurssivastaavien ja muutaman muun oikeustieteen opiskelijan tarinat siitä, millaiset meidän tiemme oikikseen ovat olleet.



Julia Heino
Valmennuskurssivastaava 2015
Artikla ry

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti