Ajatus oikikseen hakemisesta ei ollut minulle mitenkään
itsestäänselvyys. En ollut yksi niistä, jotka ovat pikkutytöstä lähtien
haaveilleet juristin ammatista. Oikeastaan päinvastoin – ajatus oikikseen
hakemisesta oli tavallaan hetken mielijohde. En ollut suunnitellut sitä, mutta tavallaan
se tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Hain peruskoulun jälkeen lukioon ja sain näin
lisää miettimisaikaa. Ei ammattikouluissa edes olisi ollut alaa, joka olisi
kiinnostanut minua ylitse muiden. Ajattelin, että opintojen edetessä tulisi
hetki, jolloin tietäisin täydellä varmuudella, miksi haluaisin tulla isona.
Tätä ei koskaan tullut.
Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haen kirjoitusten
jälkeen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekuntaan. Oikis tuntui
kiinnostavalta ja Lappi kiehtovalta. Se olisi tarpeeksi kaukana. Olen aina
halunnut kokeilla rajojani, nähdä uusia paikkoja ja tutustua uusiin ihmisiin.
En halunnut Helsinkiin, koska se tuntui niin läheiseltä ja tutulta. Lukuun
ottamatta vaihtovuotta Arizonassa olin viettänyt pääkaupunkiseudulla koko
siihenastisen elämäni. Halusin kokea jotakin aivan uudenlaista ja kaipasin
paikkakunnan muutosta. Rovaniemestä tiesin lähinnä, että siellä asuu
Joulupukki. Ala-asteella oltiin käyty viikon luokkaretkellä Kittilässä, mutta
muuten en ollut koskaan edes käynyt Pohjois-Suomessa.
Sinä keväänä olin pyörällä päästäni, kun samaan aikaan tapahtui
niin paljon uusia asioita. Lukio loppui ja kirjoitusten jälkeen aloitin työt
Mäkkärissä, koska halusin kesätöitä. Yritin sanoa, että haluan vähän vuoroja,
että ehdin lukea pääsykokeisiin, mutta joka viikko tuntui, että vuoroja oli
enemmän enkä ehtinyt lukea. En kuitenkaan halunnut luopua työpaikasta. Oli
mahdottoman stressaavaa olla päivät töissä, kiiruhtaa sieltä valmennuskurssille
ja kaikkena muuna aikana lukea pääsykoekirjoja, joiden teksti tuntui joka kerta
vaikeammalta. En osannut ollenkaan tarttua oikeisiin asioihin tekstissä.
Valmennuskurssilla tunsin joka kerta olevani jäljessä muista, vaikka opettajat
ja muut kurssilaiset yrittivät tsempata niin hyvin kuin pystyivät. Tiesin, että
en tule pääsemään sisään.
Valmennuskurssilla meille painotettiin, ettei saa olla muita
rautoja tulessa samaan aikaan oikikseen hakemisen kanssa vaan siihen pitää
keskittyä täysillä. Sanat kaikuivat kuin kuuroille korville. En silloin
tajunnut, kuinka paljon aikaa ja töitä sisäänpääsy oikeasti vaatii ja että ainakaan
minä en pysty siihen, että teen töitä samaan aikaan. Valmennuskurssilla opin
vastaustekniikan, mutta hyöty siitä olisi silloin ollut moninkertainen, jos olisin heti
alussa päättänyt panostaa lukemiseen täysillä. Mielessäni pyöri niin paljon
asioita, enkä ollut varma oikein mistään. Halusinko oikeasti oikikseen?
Millainen paikka Rovaniemi olisi? Kaikki tämä turha stressaaminen vei energiani,
mutta kävin tekemässä pääsykokeen. Kesällä tuli tieto, että en päässyt
sisälle. Olin pettynyt, mutten kovinkaan yllättynyt, koska tiesin, että en
ollut antanut kaikkeani.
Jokusen viikon mietin, mitä välivuotena tekisin: jäisinkö
Mäkkäriin ja hakisin ensi keväänä uudelleen? Olin aiemmin kuullut
valmennuskurssilla yhdeltä tytöltä Rovalasta, kansanopistosta, jossa pystyi opiskelemaan
oikeustiedettä ja suorittamaan avoimen yliopiston kautta kursseja valmiiksi.
Lisäksi sain tietää, että kursseja valmiiksi suorittamalla pystyisi saamaan 13
lisäpistettä avoimeen kiintiöön. Päätös oli selvä. Elokuun lopussa lopetin
Mäkkärillä ja matka kohti Rovaniemeä ja oikikseen pääsyä alkoi. Aluksi oli aikamoinen
shokki astua asuntolaan ja huomata, että kaksio tarkoittikin sitä, että huone
jaettiin toisen tytön kanssa ja vieressä oleva yksiö oli sekin vain oma huone. Se,
että en päässyt ensimmäistä tenttiä läpi oli kuin matto olisi vedetty jalkojen
alta, mutta se pani minut opiskelemaan kahta kovemmin seuraaviin tentteihin ja
tajusin konkreettisesti, kuinka paljon oikiksen tentteihin saati tulevaan
pääsykokeeseen piti lukea.
Rovalavuosi oli yksi parhaimmista. Siellä tajusin, että haluan
oikeasti opiskella oikeustiedettä ja motivaatio sisäänpääsyä ajatellen kasvoi
huimasti. Yhtäkkiä en ollutkaan enää yhtään epävarma. Tiesin tasan tarkkaan,
että haluan oikikseen ja olin valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että hetkessä
unelmaksi kasvanut haave toteutuisi. Kevään koittaessa olin saanut tarvittavat
lisäpisteet kasaan ja oikeustieteellisen tekstin lukeminen oli tullut tutuksi.
Lisäksi tukenani oli paljon ystäviä, jotka olivat kaikki samassa tilanteessa.
Tuettiin toinen toistamme. Meille painotettiin heti alusta asti, että emme ole
toistemme kilpailijoita, vaan voimme ihan hyvin päästä kaikki sisälle.
Luin kirjan läpi yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerta oli
erilainen. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, kuinka monta kertaa kirjan kahlaa
läpi, vaan se kuinka hyvin sen lukee. Päätin jo heti alussa, että tällä
kerralla en väritä kirjojani kuin värityskirjoja, sillä tuolloin saattaa jokin
oleellinen asia unohtua korostettujen asioiden piiloon. Tein merkintöjä lyijykynällä.
Kirjoitin marginaaleihin otsikoita jokaiselle kappaleelle ja käytin
post-it-lappuja. Tein ajatuskarttoja vaikeista asioista ja keräsin periaatteita
ylös paperille. Pyrin ymmärtämään kokonaisvaltaisesti jokaisen asian. Lopulta
minulle kertyi enemmän muistiinpanoja kuin kirjan sivuja, mutta
tärkeintä oppimisprosessissani oli niiden tekeminen, ei niinkään niistä myöhemmin
kertaaminen. En halunnut, että sisään pääsemiseni jäisi kiinni siitä, että en
olisi lukenut jotakin asiaa. Panostin siis jokaiseen artikkeliin suurin
piirtein yhtä paljon ja luin kirjaa kronologisesti niin, ettei aikaa mennyt turhaan hukkaan sen miettimiseen,
minkä artikkelin lukisin seuraavaksi.
Kirjasto tuli tutuksi pääsykoekevään aikana. Menin hiljaiseen
lukusaliin, kun kirjasto aukesi ja lähdin kotiin, kun se sulkeutui. Tietenkään
en lukenut koko tuota aikaa tauotta, mutta mitä lähemmäs pääsykoetta tultiin
sitä lyhyemmiksi tauot jäivät. Huomasin kuitenkin, että oli hyvä pitää lyhyitä
taukoja niin, ettei ajatus päässyt harhailemaan lukiessa muualle. Pidin siitä,
että kun pääsin vihdoin illalla kotiin, sain pari tuntia rentoutua ja katsoa
Viidakon tähtösiä tai muuta hömppää ja nollata ajatukset lähes kokonaan.
Sunnuntaisin, kun kirjastot eivät olleet auki, näin usein kaveriani kurssilta
ja keskustelimme pääsykoekirjan asioista. Auttoi, kun pystyi keskustelemaan
vaikeista asioista jonkun kanssa ja pystyi yhdistämään kaverin näkemisen sekä
opiskelun. Tietenkään jokainen päivä ei mennyt tämän mallin mukaan, vaan aina
välillä tuli lukemiselle odottamattomia esteitä niin kuin elämässä yleensäkin.
Pääosin kuitenkin noudatin tätä tiukkaa rytmiä ja se tuotti tuloksen, sillä
kaikki tämä lukeminen palkittiin ja pääsin sisälle Lapin yliopiston
oikeustieteiden tiedekuntaan. Sitä onnea ja fiilistä on mahdoton kuvata sanoilla!
Tein paljon töitä sisään pääsemiseni eteen. Pitää kuitenkin
muistaa, että jokainen hakija on yksilö ja sitä kautta jokaisella on omat
lukukeinonsa. Yhtä paljon kuin on sisään päässeitä, on tarinoita
hakuprosessista. Juuri siitä syystä haluamme jakaa tässä blogissa meidän
valmennuskurssivastaavien ja muutaman muun oikeustieteen opiskelijan tarinat siitä, millaiset
meidän tiemme oikikseen ovat olleet.
Julia Heino
Valmennuskurssivastaava 2015
Artikla ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti