Vaikeuksien kautta oikkariksi

 

Olin 13-vuotias kun mummini, silloinen tuomari, vei minut tutustumiskäynnille työpaikalleen käräjäoikeuteen. Hän laittoi minut vannomaan todistajanvalan, selitti miten oikeuslaitos toimii ja näytti putkat, joihin myöhemmin tuotiin eräs, silloin uutisissa ollut puukottaja. Tuosta päivästä lähtien olen aina haaveillut oikeustieteellisessä opiskelusta.

Lukiossa tajusin, miten vaikeaa tuon haaveen toteuttaminen tulisi olemaan ja mietinkin hetken jo muuta vaihtoehtoja. Kun asia sitten alkoi kolmosen syksyllä tulla ajankohtaiseksi päätin kuitenkin, ettei yrittänyttä laiteta, ja päätin äitini ehdotuksesta hakea Lapin yliopistoon. Olin lisäksi tutkinut vaihtoehtoja ja kuullut tosi paljon hyvää Rovaniemellä opiskelusta. Loppujen lopuksi olin valmis muuttamaan kauaksikin, mikäli vain pääsisin sisään oikikseen.

Vasta valmennuskurssilla tajusin kunnolla, kuinka paljon työtä olisi edessä. Kävin intensiivikurssin lisäksi  luku- ja vastaustekniikkakurssin. Muistan erityisesti opettajan siellä painottaneen, ettei ole mitään järkeä lähteä vain yrittämään sisäänpääsyä. Hakemiseen tulee antaa aivan kaikkensa, muuten siihen käyttää vain turhaan aikaa.  Kurssilla huomasi, miten monella muullakin on sama haave ja miten kovasti kaikki ovat valmiita tekemään töitä tavoitteensa saavuttamiseksi. Ilman valmennuskurssia en olisi ehkä ikinä pystynyt hahmottamaan kuinka paljon lukemista sisäänpääsyyn oikeasti vaaditaan.  

Koska itse hain suoraan lukiosta, pystyin aloittamaan lukemisen vasta kirjoitusten jälkeen, vasta noin kuukauden päästä kirjojen ilmestymisestä. Kurssilla tunsinkin koko ajan olevani  hyvin jäljessä. Ensimmäisellä kerralla käytiin esittelykierros, jossa joku kertoi lukeneensa pääsykoekirjan kuuteen kertaan. Itse en ollut tuolloin ehtinyt vielä koskemaankaan koko kirjaan. Heti kurssin alusta lähtien tuntui, että muut osaavat jo kaiken, kun taas itse vasta aloin totuttelemaan lakitekstin lukemiseen. Toisaalta näin jälkeenpäin taas tuntuu, että altavastaajan asema antoi minulle puhtia yrittää vielä kovemmin. Kirjoituksista oli myös jäänyt päälle jonkinlainen lukumoodi, jonka ansiosta pystyin jo heti alusta toimimaan tehokkaasti.

Muistan pääsykoekevään hyvin stressaavana aikana. Monta kertaa turhautuminen purkautui itkuna ja jopa hiukset alkoivat pudota päästä.  Päivät olivat hyvin pitkiä ja Tuusulasta käsin valmennuskurssilla käynti Helsingissä tuntui välillä rankalta. Suosikkilukupaikkani oli kuitenkin Kaisaniemen kirjasto, joten myös kurssittomina päivinä päätin usein lähteä äitini kyydillä aamulla (joka päivä kello 7.00, apua) Helsinkiin. Toisaalta jollain hullulla tavalla kaiken sen stressin keskellä pidin lukemisesta – päivissä oli tarkka rytmi, aiheet tuntuivat minusta mielenkiintoisilta sekä selkeä tavoite mielessä sai paljon myös oikeasti aikaiseksi. Vapaa-päiviä en raaskinut pitää enää viimeiseen kuukauteen ollenkaan. Se on asia, jonka suosittelen tekemään toisin ihan oman mielenterveyden kannalta – välillä oli vaan niin poikki, että joinakin päivinä ei lukemisesta tullut yhtään mitään, mikä taas aiheutti lisää itkuja. Paljon tehokkaampaa olisi ollut jaksottaa lukeminen niin, että ainakin kerran viikkoon olisi päivä, jolloin kirjoihin ei koskisi ollenkaan.

Olen hyvin hidas lukija, ja usein stressasinkin eteneväni liian hitaasti verrattuna muihin. Tämä oli kuitenkin aika turhaa, jokaisella kun on oma tapansa oppia. Itselläni ei päähän jää yhtään mitään, jos pelkästään luen. Teinkin jokaisella lukukerralla muistiinpanoja tai alleviivauksia. Loppukeväästä kirjani olikin juuri sen näköinen, että alleviivauksia oli kertynyt jokaiselta lukukerralta. Tykkäsin myös käyttää värikoodeja sääntöjen, käsitteiden ja periaatteiden erottamiseen. Tuntui myös jotenkin vapauttavalta saada sotkea kirjaa niin paljon kuin mieli teki. Tein myös flashcardsit jokaisesta kirjan käsitteestä ja niitä kertyikin mieletön pino. Varsinkin perhe- ja jäämistöoikeuden kohdalla koin hyödylliseksi hahmottaa eri tilanteet piirtämällä tikku-ukkoja.

Ystäväni Johanna oli tehnyt myös saman päätöksen hakea Rovaniemelle ja kuljimme kursseille yhdessä. Itse kurssilla olimme kuitenkin päätyneet eri puoliskoille, mikä oli varmasti hyvä juttu keskittymisen kannalta. Johanna oli kevään aikana mieletön tuki. Vuorotellen bussissa toisella iski epätoivo kun taas toinen teki kaikkensa tsempatakseen. Välillä taas ahdisti tietää toisen etenemisessä, joten kirjastossa menimme yleensä lukemaan eri kerroksiin. Muistan Johannan joskus pohtineen alkaako hän vielä vihamaan naamaani, koska se tuo mieleen pääsykokeet ja lukemisen. Pääsimme onneksi sisään molemmat, eikä ystävyyssuhteemme kokenut sen kovempaa kolausta. Myös valmennuskurssilla tutustui muihin hakijoihin ja tuntui, että välillä asiat oppi helpommin kun ne kävi läpi yhdessä vieruskaverin kanssa. Meillä oli myös neljän hengen tyttöporukka, jonka kanssa kävimme pari kertaa pelaamassa aliasta kirjan käsitteillä. ”Kilpailijat” osoittautuivatkin olevan arvokas vertaistuki.  

Itsellä ehkä isoin ongelma oli itseluottamuksen puute. En uskaltanut haaveillakaan sisäänpääsystä ja koin koko hakukevään olevani huonompi kuin muut, vaikka kuitenkin koko ajan kehityin huimasti. Sain kurssilla välikokeesta 9 pistettä, loppukokeesta noin 20 ja itse pääsykokeesta reippaasti yli 60. Silti pääsykokeen jälkeenkään en uskaltanut myöntää itselleni sen menneen hyvin. Tärkeää olisi keskittyä omaan oppimiseen eikä koko ajan verrata muihin. Esimerkiksi se kuinka monta kertaa joku on ehtinyt lukemaan kirjan ei välttämättä tarkoita kuitenkaan osaamista.

Lukemisen ja ahdistuksen keskellä on myös hyvä muistella, miksi tekee töitä ylipäätänsä. Itseäni motivoi itse opintojen lisäksi esimerkiksi kotoa pois muuttaminen sekä opiskelijaelämä. Voin myös sanoa, että pelkästään jo se fiilis minkä saa kuultuaan sisäänpääsystä on kaiken sen työn ja itkujen arvoinen.  Eikä onnistuakseen oikeasti tarvitse olla yli-ihminen tai täydellinen oppilas – riittää kunhan oikeasti antaa kaikkensa ja jaksaa panostaa yhteen asiaan aivan täysillä.

Opiskelu Rovaniemellä on ollut vielä kivempaa kuin pystyin edes kuvittelemaan. Kaupunki on kaunis ja meillä oikkareilla on siellä tiivis yhteisö. Fuksivuosi oli ehdottomasti elämäni paras, kaikkine tapahtumineen ja uusine kavereineen. Yksi vuoden kohokohta oli saada päälle ne kauan odotetut bolognan punaiset haalarit. Yhden kevään uhraaminen todellakin kannatti! 

Tsemppiä tulevaan ja Rollossa nähdään!

Essi Teljo