Äitiyslomalta oikikseen

Moikka, 

Olen 30-vuotias oululainen ja kahden lapsen äiti (lapset 2 ja 4 v). Pääsin oikikseen v. 2014, mutta lykkäsin opintojen aloittamista vuodella. Tällä hetkellä olen opintovapaalla työstäni ja vietän fuksivuottani Rovaniemellä, jonne toin pienet tyttäret mukanani.  Perheemme ykköskoti on edelleen Oulussa, jossa vietämme viikonloput. Reissaamista siis piisaa, mutta siihen on jo totuttu.

Haaveilin oikiksesta salaa jo lukiossa, mutta tie vei ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ouluun lukemaan kauppatieteitä. Kauppatieteiden maisteriksi valmistuin v. 2009 ja samana vuonna sain vakituisen työpaikan pankista. Työskentelen yrityspuolella pääasiassa yritysrahoituksen parissa. 

Työni kautta jouduin usein tekemisiin erilaisten juridisten pohdintojen kanssa ja tätä kautta minulla heräsi halu oppia alasta lisää. Vuonna 2011, odottaessani esikoistani, ostin ensimmäisen kerran pääsykoekirjat vain todetakseni, etten millään jaksaisi paneutua niihin silloisessa elämäntilanteessani. Kaksi vuotta myöhemmin, kun odotin jo kuopustani, kaivoin nuo vanhat kirjat kuitenkin jälleen esiin ja aloin lueskella niitä. Tämä suht päämäärätön lueskelu toi rutiinia oikeudellisten tekstien käsittelyyn ja auttoi hahmottamaan pääsykoekirjan rakennetta. Noihin aikoihin päätin, että seuraavana vuonna pyrkisin ensimmäistä kertaa oikikseen, niin hullulta kuin ajatus silloin loppuraskauden aikoihin tuntuikin. 

Kuopukseni oli viisikuinen, kun sain pääsykoekirjan käteeni helmikuun alussa. Laadin itselleni maltillisen ja realistisen lukusuunnitelman, lasten kanssa kun muuttujia tuppaa tulemaan tuon tuosta. Päätin, että lukisin joka päivä (vaivaiset) kymmenen sivua, mutta hyvin ja muistiinpanoja tehden. Laskin, että kahdessa kuukaudessa ehtisin lukea kirjan läpi ja aikaa jäisi vielä kertaamiseen.  En aikaillut, vaan ryhdyin tuumasta toimeen, enkä pitänyt yhtään vapaapäivää lähestulkooon neljän kuukauden urakan aikana. Kuntosalikorttikin meni tauolle, samoin kaikenlainen sosiaalinen elämä.

Kymmenen sivua saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta parhaimmillaan niiden kahlaamiseen saattoi mennä neljäkin tuntia. Etenkin esineoikeus aiheutti harmaita hiuksia (ja migreeniä!). Toisaalta vuoden 2014 pääsykoekirja käsitti minulle ennestään tuttuja aihepiirejä, jolloin pystyin nopeuttamaan lukutahtia suunnitellusta. Loppujen lopuksi sain kirjan kahlattua läpi kuukaudessa. Luin paljon ulkoilmassa kuistilla istuskellen, näin happi kulki aivoissa paremmin ja samalla sain nauttia kevätauringosta. 

Aikaa lukemiselle järjestin siten, että vein esikoiseni pikkukouluun kolmena arkipäivänä viikossa kolmeksi tunniksi kerrallaan ja laitoin kuopukseni täksi ajaksi päiväunille. Luojan kiitos tyttö oli hyvä nukkumaan, lukemisesta ei olisi muuten tullut mitään! Lisäksi luin iltaisin ja öisin, kun lapset nukkuivat. Pian totesin, että lukemiselle jää liian vähän aikaa. Ryhdyin hakemaan esikoiselle hoitopaikkaa, joka järjestyikin onnekseni nopeasti. Esikoinen vietti tämän jälkeen tarhassa 10 pv/kk, mikä helpotti minua kovasti, kun ei tarvinnut huolehtia näinä hetkinä syöttämisistä, ulkoiluttamisista ja viihdyttämisistä vaan sai paneutua täysillä lukemiseen. Myös isovanhemmat ja ystävät tarjosivat lastenhoitoapua, jonka otin kiitollisena vastaan. Pääsykokeestani tuli varsinainen kollektiivinen puserrus. 

Raskainta luku-urakassa oli ainainen syyllisyyden tunne; lukemiseen käytetty aika oli pois lapsilta. Vastaavasti lasten kanssa leikkiessäni podin huono omatuntoa siitä, etten ollut lukemassa. Välillä mietin, oliko itsekästä uhrata äitiyslomaa omaan projektiini. Hirvitti myös se ajatus, etten pääsisi sisään ja kaikki uhraukset osoittautuisivat turhiksi. Päätin, että perheeni hyvinvointia silmälläpitäen hakisin yhden ainoan kerran, eli homman piti mennä kerralla nappiin tai meikäläisen juristinura olisi siinä.

Kaiken kaikkiaan luin pääsykoekirjan viisi kertaa. Jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt. Tein muistiinpanoja, post it -lappuja, käsitekarttoja ja nauhoitin pätkiä kirjasta, joita sitten lenkillä kuuntelin. Tilasin myös Artiklan etäopiskelupaketin, mikä oli hyvä päätös. Etäkurssi hoksautti monta seikkaa, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota ja harjoituskokeet saivat oivaltamaan, miten raakaa peliä vastausten pisteyttäminen on. Valmennuskurssimateriaalin avulla ymmärsin, että pääsykoekirjaa tuli lukea kuin piru Raamattua. Aloin kiinnittää paremmin huomiota yksityiskohtiin, jotka aiemmin jäivät katvealueelle. 

Viikko ennen pääsykoetta tunsin voimieni ehtyvän ja lukemiseni alkoi herpaantua. Raskas kevät alkoi vaatia veronsa, mutta nurkan takana häämöttävä kesä piristi mieltä. Tuomiopäivä koitti vihdoin 27.5., tämän päivämäärän muistan loppuelämäni. Pääsykokeen aamuna olin suorastaan huonovointinen jännityksestä. Kävelin yliopistolle ja pakotin itseni syömään, vaikka ruokahalua ei ollut nimeksikään. Kun pääsykoe vihdoinkin alkoi ja näin kysymykset, tiesin pääseväni sisään. Se oli hurja tunne – minulla oli vastaus joka ikiseen kysymykseen, minun piti vaan saada ne paperille. Siitä huolimatta, että koe meni nappiin, piinani jatkui vielä kolme viikkoa, kunnes asiaan saatiin viimein varmuus keskiyön tunteina. Voi pojat nuo kolme juhannusta edeltävää viikkoa olivatkin pitkät! Niiden aikana koin melkoista tunteiden vuoristorataa – yhtäältä luottavaista mieltä, toisaalta epäuskoa ja jopa suoranaista epätoivoa.

Olin onnellinen sisäänpääsystäni, mutta samalla kauhuissani. Miten saisin kaiken järjestymään: opintovapaan töistä, aikuiskoulutustuen, lasten päivähoidon, asuntolainan lyhennysvapaan, opiskelija-asunnon, kulkemisen Oulun ja Rovaniemen välillä... Lista tuntui loputtomalta. Kyse ei ollut vain minusta, vaan muidenkin perheenjäsenten intressit täytyi huomioida. Eritoten logistiikka ja lastenhoito tuottivat siinä määrin päänvaivaa, että päätin lykätä opintojen alkamista vuodella, palata töihin ja suorittaa oikeustieteellisiä opintoja avoimessa yliopistossa. Pieni aikalisä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Ajan kanssa ja rauhassa sain järjestettyä käytännön asiat ja täytyy nyt yhden lukukauden kokemuksella sanoa, etten olisi ikinä uskonut, että kuvio toimisi niin hyvin mitä on tähän mennessä toiminut. Kaikki huolenaiheeni ovat osoittautuneet turhiksi. Pikkulapsi- ja opiskelija-arki nivoutuvat luontevasti yhteen, vaikka suunnitelmallisuutta se vaatiikin. Opiskelijariennoille ei myöskään jää mahdollisuuksia, mutta tämän asian kanssa voin elää. Mikä parasta, opiskelu on ollut äärettömän mielenkiintoista, monipuolista ja yleissivistävää. Näin aikuisopiskelijana uutta tietoa on myös jokseenkin helpompi jäsentää ja omaksua. On ollut hienoa huomata, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. 

Kannustan lämpimästi kaikkia, myös jo varttuneeseen ikään kerenneitä, poistumaan mukavuusalueeltaan ja haastamaan itseään sekä toteuttamaan unelmiaan. Koskaan ei ole myöhäistä!

Anna