Olen 30-vuotias oululainen ja kahden lapsen äiti (lapset 2
ja 4 v). Pääsin oikikseen v. 2014, mutta lykkäsin opintojen aloittamista
vuodella. Tällä hetkellä olen opintovapaalla työstäni ja vietän fuksivuottani Rovaniemellä,
jonne toin pienet tyttäret mukanani. Perheemme ykköskoti on edelleen Oulussa, jossa
vietämme viikonloput. Reissaamista siis piisaa, mutta siihen on jo totuttu.
Haaveilin oikiksesta salaa jo lukiossa, mutta tie vei
ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ouluun lukemaan kauppatieteitä. Kauppatieteiden
maisteriksi valmistuin v. 2009 ja samana vuonna sain vakituisen työpaikan pankista.
Työskentelen yrityspuolella pääasiassa yritysrahoituksen parissa.
Työni kautta jouduin usein tekemisiin erilaisten juridisten
pohdintojen kanssa ja tätä kautta minulla heräsi halu oppia alasta lisää.
Vuonna 2011, odottaessani esikoistani, ostin ensimmäisen kerran pääsykoekirjat
vain todetakseni, etten millään jaksaisi paneutua niihin silloisessa
elämäntilanteessani. Kaksi vuotta myöhemmin, kun odotin jo kuopustani, kaivoin
nuo vanhat kirjat kuitenkin jälleen esiin ja aloin lueskella niitä. Tämä suht
päämäärätön lueskelu toi rutiinia oikeudellisten tekstien käsittelyyn ja auttoi
hahmottamaan pääsykoekirjan rakennetta. Noihin aikoihin päätin, että seuraavana
vuonna pyrkisin ensimmäistä kertaa oikikseen, niin hullulta kuin ajatus silloin
loppuraskauden aikoihin tuntuikin.
Kuopukseni oli viisikuinen, kun sain pääsykoekirjan käteeni
helmikuun alussa. Laadin itselleni maltillisen ja realistisen lukusuunnitelman,
lasten kanssa kun muuttujia tuppaa tulemaan tuon tuosta. Päätin, että lukisin
joka päivä (vaivaiset) kymmenen sivua, mutta hyvin ja muistiinpanoja tehden.
Laskin, että kahdessa kuukaudessa ehtisin lukea kirjan läpi ja aikaa jäisi
vielä kertaamiseen. En aikaillut, vaan
ryhdyin tuumasta toimeen, enkä pitänyt yhtään vapaapäivää lähestulkooon neljän
kuukauden urakan aikana. Kuntosalikorttikin meni tauolle, samoin kaikenlainen
sosiaalinen elämä.
Kymmenen sivua saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta
parhaimmillaan niiden kahlaamiseen saattoi mennä neljäkin tuntia. Etenkin
esineoikeus aiheutti harmaita hiuksia (ja migreeniä!). Toisaalta vuoden 2014
pääsykoekirja käsitti minulle ennestään tuttuja aihepiirejä, jolloin pystyin
nopeuttamaan lukutahtia suunnitellusta. Loppujen lopuksi sain kirjan kahlattua
läpi kuukaudessa. Luin paljon ulkoilmassa kuistilla istuskellen, näin happi kulki
aivoissa paremmin ja samalla sain nauttia kevätauringosta.
Aikaa lukemiselle järjestin siten, että vein esikoiseni
pikkukouluun kolmena arkipäivänä viikossa kolmeksi tunniksi kerrallaan ja
laitoin kuopukseni täksi ajaksi päiväunille. Luojan kiitos tyttö oli hyvä
nukkumaan, lukemisesta ei olisi muuten tullut mitään! Lisäksi luin iltaisin ja
öisin, kun lapset nukkuivat. Pian totesin, että lukemiselle jää liian vähän
aikaa. Ryhdyin hakemaan esikoiselle hoitopaikkaa, joka järjestyikin onnekseni nopeasti.
Esikoinen vietti tämän jälkeen tarhassa 10 pv/kk, mikä helpotti minua kovasti,
kun ei tarvinnut huolehtia näinä hetkinä syöttämisistä, ulkoiluttamisista ja
viihdyttämisistä vaan sai paneutua täysillä lukemiseen. Myös isovanhemmat ja
ystävät tarjosivat lastenhoitoapua, jonka otin kiitollisena vastaan. Pääsykokeestani
tuli varsinainen kollektiivinen puserrus.
Raskainta luku-urakassa oli ainainen syyllisyyden tunne;
lukemiseen käytetty aika oli pois lapsilta. Vastaavasti lasten kanssa
leikkiessäni podin huono omatuntoa siitä, etten ollut lukemassa. Välillä
mietin, oliko itsekästä uhrata äitiyslomaa omaan projektiini. Hirvitti myös se
ajatus, etten pääsisi sisään ja kaikki uhraukset osoittautuisivat turhiksi. Päätin,
että perheeni hyvinvointia silmälläpitäen hakisin yhden ainoan kerran, eli
homman piti mennä kerralla nappiin tai meikäläisen juristinura olisi siinä.
Kaiken kaikkiaan luin pääsykoekirjan viisi kertaa.
Jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt. Tein muistiinpanoja, post it
-lappuja, käsitekarttoja ja nauhoitin pätkiä kirjasta, joita sitten lenkillä
kuuntelin. Tilasin myös Artiklan etäopiskelupaketin, mikä oli hyvä päätös. Etäkurssi
hoksautti monta seikkaa, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota ja
harjoituskokeet saivat oivaltamaan, miten raakaa peliä vastausten
pisteyttäminen on. Valmennuskurssimateriaalin avulla ymmärsin, että
pääsykoekirjaa tuli lukea kuin piru Raamattua. Aloin kiinnittää paremmin
huomiota yksityiskohtiin, jotka aiemmin jäivät katvealueelle.
Viikko ennen pääsykoetta tunsin voimieni ehtyvän ja
lukemiseni alkoi herpaantua. Raskas kevät alkoi vaatia veronsa, mutta nurkan
takana häämöttävä kesä piristi mieltä. Tuomiopäivä koitti vihdoin 27.5., tämän
päivämäärän muistan loppuelämäni. Pääsykokeen aamuna olin suorastaan huonovointinen
jännityksestä. Kävelin yliopistolle ja pakotin itseni syömään, vaikka
ruokahalua ei ollut nimeksikään. Kun pääsykoe vihdoinkin alkoi ja näin kysymykset,
tiesin pääseväni sisään. Se oli hurja tunne – minulla oli vastaus joka ikiseen
kysymykseen, minun piti vaan saada ne paperille. Siitä huolimatta, että koe
meni nappiin, piinani jatkui vielä kolme viikkoa, kunnes asiaan saatiin viimein
varmuus keskiyön tunteina. Voi pojat nuo kolme juhannusta edeltävää viikkoa
olivatkin pitkät! Niiden aikana koin melkoista tunteiden vuoristorataa – yhtäältä
luottavaista mieltä, toisaalta epäuskoa ja jopa suoranaista epätoivoa.
Olin onnellinen sisäänpääsystäni, mutta samalla kauhuissani.
Miten saisin kaiken järjestymään: opintovapaan töistä, aikuiskoulutustuen, lasten
päivähoidon, asuntolainan lyhennysvapaan, opiskelija-asunnon, kulkemisen Oulun
ja Rovaniemen välillä... Lista tuntui loputtomalta. Kyse ei ollut vain minusta,
vaan muidenkin perheenjäsenten intressit täytyi huomioida. Eritoten logistiikka
ja lastenhoito tuottivat siinä määrin päänvaivaa, että päätin lykätä opintojen
alkamista vuodella, palata töihin ja suorittaa oikeustieteellisiä opintoja
avoimessa yliopistossa. Pieni aikalisä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Ajan
kanssa ja rauhassa sain järjestettyä käytännön asiat ja täytyy nyt yhden lukukauden
kokemuksella sanoa, etten olisi ikinä uskonut, että kuvio toimisi niin hyvin
mitä on tähän mennessä toiminut. Kaikki huolenaiheeni ovat osoittautuneet
turhiksi. Pikkulapsi- ja opiskelija-arki nivoutuvat luontevasti yhteen, vaikka
suunnitelmallisuutta se vaatiikin. Opiskelijariennoille ei myöskään jää
mahdollisuuksia, mutta tämän asian kanssa voin elää. Mikä parasta, opiskelu on
ollut äärettömän mielenkiintoista, monipuolista ja yleissivistävää. Näin aikuisopiskelijana
uutta tietoa on myös jokseenkin helpompi jäsentää ja omaksua. On ollut hienoa
huomata, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja.
Kannustan lämpimästi kaikkia, myös jo varttuneeseen ikään
kerenneitä, poistumaan mukavuusalueeltaan ja haastamaan itseään sekä
toteuttamaan unelmiaan. Koskaan ei ole myöhäistä!
Anna
Anna
Inspiroiva tarina ja kirjoitus, kiitos!
VastaaPoista