Itkusta onnenkyyneliin

1.1.2014 tein itselleni to do -listan tulevalle vuodelle. Tärkein ja isoin asia siinä oli oikikseen sisäänpääsy.

Tiesin jo tokalla luokalla, että minusta tulee isona lakimies. Tuskin tuolloin vielä edes ymmärsin mitä se tarkoittaa, mutta silti olin siitä varma.

Abikeväänä oli sitten oikeasti aika alkaa tehdä unelmasta totta.  Ajattelin, että voinko minä muka päästä, eihän oikeustieteelliseen kukaan normaali kasin keskiarvolla pääse, ylppäreistäkään ei jäänyt käteen yhtään laudaturia. Suurin osa sukulaisistani oli myös sitä mieltä, että jos nyt kuitenkin menisit johonkin kouluun johon varmasti pääset ja saat nopeasti ammatin itsellesi. Olin kuitenkin aina halunnut vain ja ainoastaan oikikseen, joten päätin yrittää.  Muutin Turkuun ja kävin vuoden kansanopistossa oikislinjaa ja tein avoimen kursseja.  Intensiivinen opiskelu auttoi tajuamaan lakitekstiä ja opetti vastaustekniikkaa, mutta samalla myös uuvutti. Pääsykoekirjojen ilmestyessä olin jo valmiiksi aivan poikki,  enkä lopulta jaksanut lukea tarpeeksi.  En siis päässyt sisään vuonna 2013. Minulla tällainen välivuosi ei toiminut, mutta tiedän monia joille se oli paras mahdollinen ratkaisu.

En pitänyt Turusta ja Helsinkiin en ole ikinä halunnut, joten Rovaniemi kuulosti hyvältä. Maiseman vaihtokin tuntui olevan enemmän kuin paikallaan, joten miksei.  Päätin, että tänä vuonna pääsen sisään ja luen vaikka sekoamiseen asti.  Lopetin työt kun pääsykoekirja julkaistiin helmikuussa. Tiesin, että minulle työt ja lukeminen yhdessä olisivat liikaa. Aluksi luin kirjan nopeasti selaillen, sitten muutaman kerran hitaammin alleviivaten ja värittäen, mutta en vielä tehnyt muistiinpanoja.  Muistiinpanoja tehdessä turhauduin, koska tällöin lukutahti oli noin kaksi sivua tunnissa, oikeasti.  Mitään erityistä lukusuunnitelmaa minulla ei ollut ja viimeistään tässä vaiheessa lopetin yritykset sellaisen tekemisestä. Näitä muistiinpanoja, joita olin tuhertanut pienen ikuisuuden en tainnut koskaan sen enempää lukea, kirjoittaminen oli minulle se tärkein vaihe.  Askartelin myös noin 300 muistilappua jokaisesta kirjan käsitteestä, laista, aloitteesta, sopimuksesta, asetuksesta yms mitä kirjasta löytyi ja näitä sitten pakotin äitin kyselemään. Joka ilta ja aamu piti osata edellisen illan muistilaput sanasta sanaan oikein ennen kuin aloin taas päntätä kirjaa. Luin sekuntikellon kanssa ja oli järkyttävää huomata, että vaikka vietti 12 tuntia kirjan kanssa, niin luettuja tunteja kertyi juuri ja juuri kahdeksan. Ei siis kannata huijata itseään ja uskotella, että opiskelit koko päivän ahkerasti, vaikka kirja oli vieressäsi auki samalla kun selasit Instaa.

Olin Artiklan etäkurssilla, jossa minusta parasta olivat välikokeet. Niitä tehdessä huomasi, ettei ehkä osannutkaan niin hyvin kuin ajatteli. Pärjäsin kuitenkin molemmissa välikokeissa aika hyvin ja se antoi uskoa siihen, että ehkä ihan oikeasti voin onnistua tässä.

 Lopulta luettuja tunteja oli noin 800, post it –lappuja ja alleviivaustusseja meni enemmän kuin jaksaa laskea.  Muistiinpanoja oli ehkä juhannuskokollinen. Vapaapäiviä pidin muutaman, lähinnä silloin kun tuntui,  ettei lukemisesta vain yksinkertaisesti tule yhtään mitään.  Itkin hakuprosessin aikana PALJON: ihan naurettavan paljon ja kaikelle.  Stressaan muutenkin aina kaikesta, joten lukuahdistuksissani olin aika herkillä.

Luin kirjastossa, koska kotona oli liikaa ärsykkeitä sekä aivan liian helppoa vain käväistä jääkaapilla tai koneella. Kevään mittaan olin kirjastossa niin paljon, että kirjaston henkilökunta tuli tutuksi enkä esimerkiksi syö enää omenoita, koska mätin niitä aina kirjastoeväänä.  Pidin tunnin välein pikkutaukoja ja pari kertaa päivässä pidemmän noin puolentunnin tauon. 

Itse pääsykoe oli mielestäni pelottavan helppo: ajattelin, että se meni hyvin, mutta niin varmasti meni kaikilla muillakin, joten en todellakaan ollut varma sisäänpääsystäni. Kokonaisuudessaan viime kevät oli kauhea, turha sitä on hienostella mutta aika kultaa muistot.

Sen tiedän, että tänne pääsee vain jos oikeasti haluaa, muuten ei jaksa lukea tarpeeksi.  Minä halusin ja jaksoin, niin teki onneksi aika moni muukin mahtava tyyppi.  Elämäni paras päivä oli 18.6.2014. En uskaltanut aamulla katsoa tuloksia netistä, koska olin uudessa työpaikassa ja tiesin, että itku siinä tulee joka tapauksessa kävi miten kävi. Tauolla vahingossa vilkaisin puhelinta, johon oli tullut kahdeksan puhelua, 28 Whatsapp-viestiä ja Facebook-onnittelu. Menin täristen työpaikan vessaan ajatellen, ettei tämä voi olla totta. Päätin, että nyt on pysyttävä kasassa ja selvittävä vielä tästä iltapäivästä. Kotona näin kirjeen ja purskahdin onnenkyyneliin, siinä sitten itkua tihrustaen soittelin läpi kaikki kaverit ja sukulaiset.  Sitä fiilistä ei voi mitenkään selittää. Olin aina halunnut vain ja ainoastaan tätä ja nyt se oli siinä: hyväksymisilmoitus.

Tätä kirjoittaessa tiedän, että saamme huomenna vihdoin haalarit. Silloin saattaa taas tulla pikku onnenitku, on niistä sen verran haaveiltu. Viime syksy oli paras ikinä: pirskeitä oli paljon ja joka lähtöön. Opiskelu meni miten meni, mutta ei se haittaa, sillä ei kaikesta tarvitse saada hyvää numeroa.  Oikiksesta löysin itseni kaltaisia ihmisiä ja tiedän, että näiden kanssa ollaan yhdessä aina. Niin ja muuten, ollaan kaikki ihan normaaleja ihmisiä, eikä mitään supersuorittajia. Me vaan päätettiin, että onnistutaan ja tehtiin kaikkemme sen eteen. Toisilta se vaati joka päivä koko ajan lukemista ja toiset taas lukivat töiden ohella silloin kun siltä tuntui.  Älä vertaa itseäsi muihin, vedä omalla tyylilläsi yksi kevät hullunkiilto silmissä. Lupaan, että se kannattaa.

Onnea ja jaksamista kevääseen, nähdään sitten fuksihulinoissa ensi syksynä!

Outi Valtonen