Hain opiskelemaan yhteensä neljä kertaa. Tiivistetysti hakukertani menivät seuraavalla tavalla:
• V. 2017: aloin lukemaan valintakokeisiin välittömästi viimeisen ylioppilaskokeen jälkeen ja osallistuin Artiklan lukutekniikka- ja etäkursseille. Lukutekniikkani oli ihan hukassa ja osallistuin valintakokeeseen ”no, käydään nyt katsomassa millainen se on” -mentaliteetilla. Henkisesti vähän jätin kokeen kesken todettuani, että välivuoden viettäminen ei silloisessa tilanteessani ollut katastrofi. Lopputulos: viiden pisteen päässä sisäänpääsystä.
• 2018-2019: Oikeustieteellisellä alalla siirryttiin vuonna 2018 yhteisvalintaan ja koe muuttui nykyisen malliseksi. Panostin lukiessani kertaamiseen erityisesti tehtäviä tekemällä, käytin erilaisia tekniikoita asioiden muistamiseksi ja osallistuin etävalmennuskursseille. Menestyin hyvin harjoituskokeissa ja psyykkasin itseäni. Jäin kummallakin kerralla pisteen päähän! Vuonna -19 kävin juristin kanssa kokeeni läpi ja harkitsin oikaisupyynnön tekemistä, mutta luovuin lopulta ajatuksesta.
• 2020: Tein viimeisellä hakukerrallani oikeastaan kaikki samat asiat kuin aiemmin, mutta asenteeni oli etenkin luku-urakan alussa huono. Hain varavaihtoehtona papereilla opiskelemaan aivan eri alaa (ja tänne myös pääsin – lähellä oli etten alkanutkaan teologiksi) ja olin varma, etten enää hakisi oikikseen jos nyt ei tärppäisi. Etävalintakokeen tehtyäni olin totaalisen musertunut, mutta saatuani tiedon jatkoon pääsystä otin hullun loppukirin lukemisessa. Koe tuntui menevän hyvin (taas). Kävelin takki auki ulos toisesta vaiheesta ja kotimatkalla ajattelin, etten voi tehdä enempää. Lopputuleman lukija osannee jo arvata.
On aivan hirveä tunne kun ei kaikesta huolimatta saakaan unelmiensa opiskelupaikkaa. Ihan ymmärrettävää, että fiilis on huono. Sekin on ok, jos toipuminen vie aikansa (esimerkki tosielämästä: ensimmäisenä hakuvuotenani valmennuskurssilla oli opiskelija, jolla oli hakukertojen välissä melkein 10 vuotta kun ei kuulemma ollut kestänyt sitä nöyryytystä johon ensimmäinen yritys päättyi). Olennaista onkin kaivaa motivaatio esiin koekeväänä, vaikka sitten puoliväkisin.
Minun tapauksessani vaikuttivat seuraavat tekijät. Ensinnäkin pyrin jokaisen kerran analysoimaan omaa tekemistäni ja miettimään, teenkö asiat oikein vai onko joillakin osa-alueilla parantamisen varaa. Lohdullista oli myös se, että vaikka pisteet eivät riittäneet sisäänpääsyyn, tein selvästi jotain oikein kun olin jokaisella kerralla niin lähellä sisäänpääsyssä. Henkilökohtainen koetinkiveni ovat monivalintatehtävät, joita treenasin paljon viime keväänä.
Toinen tärkeä tekijä oli ympäristön tuki. En kuullut kertaakaan yhdeltäkään kaverilta, sukulaiselta, työkaverilta tai työkkäriltä kysymystä ”kannattasko sun miettiä jotain muuta…”, vaan sen sijaan minua tuettiin ja kannustettiin vilpittömästi silloinkin, kun en uskonut ollenkaan itseeni. Koin myös tärkeänä vertaistuen merkityksen. En ollut ystäväpiirini ainoa, jolla pääsykokeet menivät useamman kerran penkin alle. Lueskelin myös Artiklan valmennuskurssiblogista muiden kertomuksia sisäänpääsyyn liittyen. Tähän liittyen pieni erikoisuus: pääsin toisella välivuodella työpaikkaan, jossa olin jonkin verran tekemisissä juridisten asioiden kanssa ja esimerkiksi esimieheni oli koulutukseltaan OTM. Pomoni tiesi urahaaveistani ja epäonnistuneen hakukerran hän rohkaisi sanomalla, että minulla on selvästi rahkeita oikikseen ja pääsen kyllä sisään – oma kysymyksensä on, että milloin.
Ja vanha kunnon suomalainen sisu. En ole itsekään täysin varma, mistä ihmeestä sain joka kerta voimia yrittää uudelleen keväisin, joten tämä lienee viimeinen vaikuttava tekijä. Jos jotakin näistä vuosista olen oppinut, niin periksiantamattomuutta.
Tsemppiä kaikille tulevaan rutistukseen ja pysykää terveinä!
Vilma Teittinen
valintakoeveteraani ja vuoden 2020 fuksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti