"Oikikseen pääseminen oli ollut pitkäaikainen haaveeni"

On keväinen maaliskuun päivä Helsingissä vuonna 2011. Avaan malttamattomana paketin, jonka lähettäjäksi on merkitty Lapin yliopisto. Sen jälkeen otan paketista kaksi punakantista kirjaa, joiden toivon toimivan pääsylippuinani oikeustieteiden tiedekuntaan. Alan silmäillä kirjoja, jolloin silmilleni hyppii toinen toistaan oudompia sanoja. Sellaisia sanoja kuten ”prorogaatiosopimus”, ”vallinnanrajoitusjärjestelmä” ja ”ehdottomuusperiaate”. Niiden lisäksi huomaan myös täysin outoja latinankielisiä ilmaisuja, joista esimerkkejä ovat ”in dubio pro reo”, ”lis pendens” ja ”lex fori”. Mieleeni hiipii epäily siitä, että keväästä tulisi raskas ja iloton. Pamautan kirjojen kannet kiinni ja päätän keskittyä opiskelemaan vielä edessä oleviin viimeisiin ylioppilaskokeisiin pääsykokeesta murehtimisen sijaan. Sillä hetkellä en nimittäin vielä tiennyt, että monta kirjastossa vietettyä päivää, lukuisaa Artiklan valmennuskurssilla saatua uutta kaveria ja useita loppuun kulutettuja korostuskyniä myöhemmin kuitenkin koittaisi heinäkuinen päivä, jolloin kevään uurastus palkittaisiin tiedolla opiskelupaikan saamisesta oikiksessa.

Oikikseen pääseminen oli ollut pitkäaikainen haaveeni. Olin päättänyt jo kauan ennen lukion alkua, että jonakin päivänä minusta tulisi juristi. Niinpä lukiossakin valitsin kurssini ja yo-kokeeni pitäen silmällä mahdollisimman korkeiden lähtöpisteiden saamista. Koska halusin pitää unelmistani kiinni, päätin tarttua pääsykoekirjoihin uudelleen jo samana päivänä kun viimeinen yo-kokeeni oli ohi, vaikka ensivilkaisu kirjoihin olikin hieman pelästyttänyt minut. Olin kuitenkin enää pääsykokeen päässä unelmani saavuttamisesta, joten tartuin härkää sarvista – tai tässä tapauksessa kirjaa kansista – ja otin ensimmäisen askeleen kohti abiturientista oikeustieteen ylioppilaaksi muuttumista.

Kun pääsykoelukemista oli takana muutama päivä ja olin lukenut ensimmäiset pääsykoeartikkelit pintapuolisesti läpi, aloin huomata, että lukemani teksti alkoi tempoa minua mukaansa. Vaikka olin pelännyt, että lukeminen olisi ollut varsinkin juuri päättyneen yo-koerupeaman jälkeen vähintäänkin pakkopullaa, oli tilanne päinvastainen. Aloin huhtikuun alussa olla jo lähes harmistunut aina kun kirjaston lukusalin kaiuttimista kuului ilmoitus ”kirjasto suljetaan kymmenen minuutin kuluttua”, vaikka olisin mielelläni jatkanut lukemista vielä kauemminkin. Vaikka lukeminen tuntui sujuvan, mietin kuitenkin jatkuvasti sitä, että monet muut olivat luultavasti saaneet etumatkaa minuun nähden, koska en ollut aloittanut pääsykoelukemista kuin vasta yo-kokeiden jälkeen – olivathan pääsykoekirjat olivat ilmestyneet jo lähes kuukautta ennen yo-kokeiden päättymistä.

Kevään edetessä aloin entistä enemmän pelätä, että minulta loppuisi aika kesken ennen pääsykoetta. Onneksi olin kuitenkin ilmoittautunut Artiklan intensiivikurssille, jonka ansiosta itsevarmuuteni kasvoi. Kurssin opettajilta sai tärkeitä vinkkejä lukemiseen ja lisäksi vastauksia mieltä kaihertaneisiin kysymyksiin pääsykoeartikkeleista ja pääsykokeesta. Myös lähiopetuskerrat olivat erinomaisia, koska opettajien kertomina monet kirjasta luettuina vaikeilta tuntuneet asiat alkoivat tuntua ymmärrettävämmiltä. Kurssilla myös tutustui uusiin ihmisiin, joista monet ovat nyt opiskelukavereitani. Väheksyä ei voi myöskään kurssilla saatua oppia vastaustekniikasta, jota ilman tuskin olisin osannut vastata kovinkaan moneen pääsykoekysymykseen riittävällä tarkkuudella. Uskonkin, että ilman valmennuskurssia mahdollisuuteni toteuttaa haaveeni oikisopinnoista olisivat olleet paljon heikommat – jopa lähes olemattomat.

Kun valmennuskurssi oli ohi, ja pääsykoekirjojeni sivut olivat korostuskynien vaikutuksesta muuttuneet mustavalkoisista kirkkaan monivärisiksi, oli kevätkin muuttumassa kesäksi. Samalla pääsykoekirjojen teksti, joka oli vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin tuntunut vieraalta ja vaikealta, alkoi tuntua ymmärrettävältä ja tutulta. Sellaisetkaan ilmaisut kuin ”nulla poena sine lege” ja ”nullum crimen sine lege” eivät saaneet päätäni enää pyörälle ja olin havainnut, että pääsykoekevät on paikoitellen rankka, mutta ei mikään ylitsepääsemätön koettelemus.

Omalla kohdallani toimivaksi opiskelustrategiaksi havaitsin sen, että pidin huolta siitä, että sain riittävästi unta ja hiilihydraatteja, jotta lukuvireeni säilyi. Päivärytmini muodostui sellaiseksi, että heräsin yleensä viimeistään yhdeksältä, minkä jälkeen kävelin lähikirjastoon lukemaan. Pidin huolta siitä, että muistin pitää puolenpäivän jälkeen ruokatauon ja iltapäivän mittaan pari välipalataukoa, jolloin kävelin kaupasta hakemaan jotakin evästä – varsinkin jotakin millä sai suun makeaksi. Myös vesipullo oli kevätpäivien lämmetessä korvaamaton apu lukuvireen ylläpitämisessä. Niinä päivinä kun oli valmennuskurssin opetusta, vietin päiväni Pasilan kirjastossa, josta oli helppo siirtyä Haaga-Helian tiloissa järjestetylle valmennuskurssille.  Kavereitani tapasin lähinnä perjantaisin ja lauantaisin, jolloin lähikirjastoni suljettiin aikaisemmin, mutta onneksi sosiaalisia suhteita sai pidettyä yllä myös valmennuskurssilla, jotta en tullut aivan mökkihöperöksi. Sunnuntaisin lähikirjastoni oli kiinni, mutta onnekseni Helsingissä oli muita kirjastoja auki myös sunnuntaisin.  En nimittäin halunnut tuhlata yhtä ainutta kallisarvoista lukupäivää, joten en pitänyt yhdenkään päivän taukoa lukemisesta kevään aikana.

Kevään mittaan huomasin, että silloin kun lukeminen alkoi väsyttää eikä happihyppelystäkään ollut apua, oli parasta mennä kotiin päiväunille. Liian väsyneenä lukeminen vaikutti ainakin minusta pelkältä ajanhukalta, koska tieto ei jäänyt muistiin kunnolla. Kevään aikana havaitsin myös, että hiljainen lukusali ei välttämättä ole paras paikka lukea, koska huomasin keskittyväni lukemisen sijaan lukusalissa enemmän siihen, että en häiritsisi muita muistiinpanojen kirjoittamisellani tai korostuskynän liu’uttamisellani tekstirivien päältä. Niinpä lukeminen tuntui vapaammalta ja yllättäen myös tehokkaammalta kun siirryin lukusalista välillä kirjaston monitoimitilaan tai aulaan lukemaan. Suosittelen kokeilemaan, mikä on omasta mielestäsi paras lukupaikka.

Ennen pääsykoetta olin lukenut pääsykoeartikkelit läpi 8-12 kertaa. Kun aloin hahmottaa, mitkä artikkelit vaikuttivat vaikeammilta kuin toiset, aloin panostaa vaikeilta tuntuvien artikkeleiden lukemiseen. Kuitenkin koko kevään ajan pidin mielessäni sen, että jokainen artikkeli on osattava erittäin tarkasti, joten yritin pitää huolta myös siitä, ettei helpolta tuntuneiden artikkeleiden sisältö unohtunut samalla kun opiskelin vaikeilta tuntuneita artikkeleita. Koin strategiani toimivaksi, mutta se ei ole tae siitä, että sama tapa toimisi muilla. Olen kuullut, että toiset lukivat kirjat läpi vain kahdesti mutta sitäkin tarkemmin ja toiset puolestaan paljon useammin kuin minä.

Vaikka pääsykokeisiin lukeminen meni keväällä prioriteettilistallani kaiken muun edelle, olen nyt tyytyväinen siihen, että jätin kevään aikana väliin monia bileitä ja tapahtumia, joihin minua yritettiin houkutella. Näkemättä minulta jäi muun muassa Suomen MM-jääkiekkovoitto Ruotsista, ja muiden juhliessa vappua istuin punakantisen kirjan ääressä – tosin simalasi oli sentään kädessäni. Pidin kuitenkin tarkasti huolen siitä, että lukeminen ei muuttunut pakkopullaksi. Mottoni oli ”luen, koska haluan lukea” eikä ”luen, koska minun pitää lukea”. Niinpä yritin pitää mielenkiintoani yllä muun muassa etsimällä pääsykoeartikkeleissa mainittuihin asioihin liittyviä uutisia, jotta lukeminen ei tuntuisi pelkältä teorialta. Tosin yritin myös huolehtia siitä, että pidin visusti erossa toisistaan tiedon, joka on mainittu pääsykoekirjassa ja tiedon, jonka olen lukenut muualta. Pääsykokeessahan muualta hankittua tietoa ei arvosteta. Tärkeää jaksamiseni kannalta oli myös se, että annoin aivojen välillä levätä esimerkiksi televisiota katsellen, kavereiden kanssa aikaa viettäen tai kevätsäästä nauttien – kunhan lukutavoitteet täyttyivät eikä välttämätön rentoutuminen muuttunut turhaksi löysäilyksi.

Tsemppiä lukemiseen, ahkeruus palkitaan kevään lopuksi!

- Ilkka